— "Jumalan tähden", nuori herttua huudahti, "äitini, kuinka olette vaalea!"
— "Ei se mitään ole", tämä sanoi, "ilo … minun sydämmeni ei siihen ole enää tottunut. Jonkun aikaa on minulla ollut tuommoisia hermo-väristyksiä, joiden sanotaan olevan kuolemaksi… No, vaan ei … älä ole mureissasi; minä elän nähdäkseni sinut onnellisena… Minäkin olen onnellinen!"
Hän koitti hymyillä.
François Villon oli ainoa, joka ei antanut pettää itseänsä. Hän mietti mielessään:
— "Herttuattarella on kuolema sydämmessään."
* * * * *
Jonkun aikaa jälkeenpäin runoilija saapui Plessy-les-Tours'in linnaan.
— "Totta Jumaliste! toverini, enpä luullut sinua enää olevan koko mailmassa. Miksi, hiisi vieköön, sinut juuri nyt saan nähdä?"
— "Sire, minä tulen pyytämään apua Teidän Majesteetiltanne."
— "Itsellesi?"