— "Tyhmä se, joka ei ota vastaan tarjottaissa", Ludovik XI oli sanonut, laskiessaan hänet luotansa; "oletko hullu?… Totta Jumaliste! eikö raha kelpaa!"
Jonkun aikaa oli Renato herttua jo kulkenut Sveitsissä yllyttäen, kiihoittaen mieliä, vaan turhaan. Sveitsiläiset muistivat erakon sanoja. Heitä vähän epäilytti, ennenkuin aloittivat tuon surkean palkkasoturi-historiansa. Ja toiseksi, mitähän maksettaisiin? Se on niiltä aioin kuin tuo sananparsi on syntyänsä: "ei rahaa, eikä Sveitsiläisiä!" Villon vihdoin ilmestyi, julistaen, että oli saatavana neljä florinia kuukaudessa ja lisäksi vielä melkoinen vuosiraha kullekin päällikölle sekä suuri summa joka maakunnalle. Enempää ei tarvittu. Heti saatiin kymmenen-tuhatta miestä. Ja vieläpä liputkin.
Renato herttua sitä vastoin pestasi väkeä Elsass'issa. Hän lähti sitten yhdistymään Sveitsiläisten kanssa, puettuna samoin kuin nämäkin Saksalais-pukuun ja pertuska olkapäällä.
Kiiruimman kautta marsittiin Lothringiin. Ja kiirettäpä tulikin pitää. Nancy'ssä oli hätä korkeimmillansa. Kolmatta kuukautta oli Burgundin herttua sitä jo piirittänyt kaiken sotaväen kanssa, minkä oli saanut kokoon haalituksi.
Se oli hänen kolmas armeijansa. Burgundilaisia ja Flamandilaisia vähäisen, paitsi joku aatelismies, joka oli päättänyt kuolla herransa kanssa. Paljo Englantilaisia, Stadelaisia sekä Italialaisia, joita johti Campobasso, tuo suosikas, joka jälleen oli päässyt armoihin, tuo kirottu sielu kaikissa Burgundin herttuan toimissa.
Hänen ympärillään vallitsi alakuloisuus, nurjamielisyys, petollisuus ja kaikki muu kehnous, mitä suinkin saattaa ajatella. Talvi oli hirveän kylmä. Joulu-yönä yksinään paleltui neljä sataa miestä; moni menetti jalkansa ja kätensä. Hevoset kuolivat; ihmiset olivat sairaina ja näöltään kuin varjot. Mutta kaupungissa oli hätä vieläkin suurempi. Herttua tuon tiesi; siitä hänen yksipäisyytensä. Hänen oma ruumiinsa oli kuin rautaa ja muiden tuskista hän viis välitti; hän sanoi vaan: "minä en täältä lähde ennenkun olen kukistanut Lothringin, että voin karata uudestaan Ranskan kimppuun." Ja kaikista neuvoista huolimatta, hän ei vaan tahtonut väistyä tuommoisen tieltä, jota hän kutsui lapseksi; hänkö heittäisi piirityksensä… Ei koskaan! Oli niin sallittu, että hänelle piirityksistä aina seurasi onnettomuutta.
Tähän aikaan Renato herttua sai joka päivä jonkun uuden tarjouksen Campobasso'lta. "Luvatkaa minulle kreivikunta Vaudemont. Antakaa minulle ainakin Commercy, joka minulla oli ennen sotaa." Eräänä päivänä Burgundin herttua oli joutunut vihan vimmaan ja löi häntä vasten silmiä. Italialainen ei enää vaatinut mitään. Kosto oli hänelle nyt tarpeeksi.
Samana iltana, jona Sveitsiläiset vihdoinkin tulivat, — 4 p.
Tammikuuta 1477 — tappelupäivän aattona, hän meni vihollisen puolelle.
Sveitsiläiset eivät hänestä huolineet; he eivät tahtoneet taistella tuommoisen petturin rinnalla.
Hän käänsi hevosensa ja poistui niiden muutamien ritarien kanssa, jotka häntä ympäröivät.