— "Sama se! minä tiedän kyllä, mitä tietä herttua pakenee, minä tiedän, missä voin antaa hänelle kuoliniskun."
Neljä miestä, neljä salaista henkilöä astui samassa esiin pimeästä.
Nesle, Gent, Dinant ja Lüttich, nuo neljä kostajaa.
— "Malttakaa, toveri, me tulemme kanssanne!"
He seurasivat nyt häntä … ja Villon myöskin.
Hän tahtoi olla muassa; hän tahtoi nähdä.
Ja tosiaankin, Kaarlo Rohkean tappio näytti varmalta.
Murten'in tappelun jälkeen oli hän enää ainoastaan varjo entisestänsä: kalpea, laiha, kamalan-näköinen, parta siivoton, tukka pörrössä, ja aivan kuin mieletön, milloin raivokkaan hulluuden, milloin synkkämielisen hermottomuuden vallassa. Ei kukaan tohtinut häntä enää lähestyä, paitsi hänen narri parkansa, Glorieux, joka, vaikka lakkaamatta sai vastaan-ottaa sekä ärjymistä että lyöntejä, kuitenkin yhä jälleen tuli takaisin, niinkuin uskollinen koira. Tuo oli ainoa ystävä, joka hänellä enää oli jäljellä, joka valvoi yöt päivät hänen vuoteensa vieressä, lohdutti häntä ja vieläpä väliin koetti saada häntä hymyilemäänkin.
Maa lepäsi lumen peitossa. Luminen oli itse ilmakin. Jäinen kylmyys, synkkä taivas, kamala aika.
Edellisenä yönä oli kaupunkia vastaan taas turhaan rynnistetty. Seuraavana aamuna päivän koitossa annettiin käsky marssia Sveitsiläisiä vastaan. Oli aikomus näiltä sulkea tie.