Sen jälkeen Tristan l'Hermite, astuen herransa viereen sanoi:
— "Eikö pitäisi laskea veneet vesille ja ajaa häntä takaa, saadaksemme ainakin…"
— "Joutavia", kuningas keskeytti. "Me ruokimme liiankin paljon kaarneita, nyt on kalojen vuoro… Menköön kukin omaa tietänsä!"
Ja, hykertäen käsiänsä, hän palasi kamariinsa.
V.
Metsässä.
Niinkuin lukija jo on arvannut, ammuttiin vaippa repaleiksi, vaan runoilija pääsi eheänä rantaan.
Seutu oli suomaata. Siellä täällä joku poppeli ja pajupensas; vähän kauempana, hiljalleen kohoavia, paikoin pensastuneita ruohokenttiä; ta'impana, näköpiirin äärellä, suuria puita ja niiden keskellä käsipuut.
Käsipuista aina voi päättää jonkun tien siitä käyvän: tie, jonka runoilija täällä tapasi, poikkesi muutaman askeleen päästä tiheään metsään.
Jo ensi puista alkaen täydellinen pimeys, paitsi vähäistä aukkoa, josta pieni tähtönen tuikki.