Samoin kävi toisen ritarin ja myös toisen hevosen.
Nopeammin kuin villikissa syöksee saaliinsa niskaan, Troussecaille ja
Villon karkasivat kaatuneiden vihollistensa päälle.
— "Sitokaamme ne varmuuden vuoksi", lausui entinen maankulkija, "minä puolestani sitä lajia hyvin osaan … ja, niinkuin olet voinut huomata, köyteni kyllä pitävät."
Muutama käden-liike, niin molemmat voitetut olivat muuttuneet mumioiksi.
Kun he sitten alkoivat apua huutaa, Troussecaille sanoi:
— "Kas vaan! Heti kourallinen sammalia molempien vankiemme suuhun!"
Hätähätää he saatiin vaikenemaan ja vieritettiin metsään.
Heti, kun tämä työ oli tehty, runoilija juoksi amazonin luo, joka oli seisahtunut ja katseli vainoojainsa kohtaloa.
Mies ja nainen seisoivat siis silmä silmää vastaan ja katselivat hetken toisiansa äänettöminä.
Mies hehkuvana, melkein lumottuna, tuntemattomana noissa vaatteissa, tuolla kolarimuodollaan; nainen, vielä peloissaan, vähitellen rauhoittuen, ylevän kauniina, otsallaan purppurapuna, jonka kiireinen kulku oli luonut, kasvoillaan tuskan pilvet, joiden välitse hänen hymynsä jo alkoi loistaa.