Tällä välin kunnian kyökkimestari oli äkkiä ottanut päällensä ankaran käskijä-muotonsa.
— "Vatsa ja pää!" hän huudahti, "ei tässä enää ole aikaa joutavia jaaritella. Mekin näet vartoomme erästä, joka meitä on kutsuva pienelle huvimatkalle käpälämäkeen ateriamme alusteeksi. Laittakaa pois kaikki nämä kattilat tulelta, että ne ehtisivät hieman jähtyä. Pian nyt, veli Malpaye! pian arvoisa Baillevent! — jos kammootte köyttä ja hirsipuuta!"
Itse hän oli asettunut takaisin kunniapaikalleen. Ja muuttuen yhä iloisemmaksi niinkuin sotamies, joka tietää tappelun jo lähenevän loppuansa, hän jatkoi:
— "Ohhoh! saavatpa ne nyt oikein aika lailla ahmata, nuo iloiset veikkoset, nuo vapaiden ateriain suruttomat etsijät, nuo François Villon'in uskolliset juoksupojat. Hän on heille jo oppineissa kahdeksikko-värsyissä osoittanut ainoan oikean tavan, miten ihminen laululla, sievällä puheella ja vielä paljoa vähemmälläkin, ilman kultaa tai kalliita kiviä maksamatta, kun vaan on sukkela pää, voipi hankkia itselleen leipää, viiniä, kalaa, paistia sekä muita herkkuja. Voi, sinuast, hurskas hullu! voi, hekuma ja herraspäivät! Oletpa hankkiva heille tänä iltana pidot semmoiset, joita itse kuningas Sardanapalokin hämmästyisi!… Mutta minkä sukkelan juonen, minkä verrattoman vikkelyyden kautta! Katsotaanpa hiukkasen; herra Baillevent, kunnioittakaa minua kertomalla tuota oivaa mestarityötä. Voinpa siitä samalla vähän nähdä, oletteko oikein käsittäneet sen opettavaisen, siveellisen juonen, mikä siinä on, ja te'ettekö kunniaa sille kasvatukselle, jonka teille annan. Me kuuntelemme teitä, Malpaye ja minä. Puhukaa!"
Se, joka näytti omistavan tämän hyvin osatun Baillevent-nimen,[1] veti hätää myssyn päästänsä, ja sitten, silmät taivasta kohden, kädet ristissä, nöyrässä, kunnioittavassa asemassa, niinkuin koulupoika, joka lukee ylös läksynsä, hän lausui:
— "Oli kerran hauska, hupainen seura nimeltä Iloiset veikot, Galants Sans-Soucis. Eräänä päivänä, kun näiden hampaat olivat niin pitkiä kuin haravan piikit, heidän nerokas johtajansa ja mestarinsa piti melkein näin kuuluvan puheen: Tänne on tulossa Orleans'ista päin kuuluisa käristäjä ja paistaja Tailleverd. Epäilemättä joku mahtava herra tai pohatta porvari on lähettänyt häntä noutamaan. Kaksi liemen-lipsuttajaa on hänen seurassansa. Ottakaamme ne kiinni joka mies ja riistäkäämme heiltä vaatteet, voidaksemme siten pukeuda heidän virkaansa. Tuumasta toimeen. Todellinen Tailleverd ja hänen kumppaninsa vietiin tarkan vahdin alla tiheimpään metsään, samalla kun toiselta puolen kuuluisa Apollonin suosikas, suloinen ja rakastettava runoilija…"
François Villon (lukija on jo arvannut, että se oli hän) ei antanut hänen lopettaa.
— "Olette imartelija, Baillevent. Jatkakaa, Malpaye."
Tämä toinen liikanimi[2] oli yhtä sattuva, kuin ensimäinenkin. Se, joka sitä kantoi, otti nyt aseman, niinkuin joku muinais-ajan runoniekka, näpäytti sormillaan parilan puikkoja, ikäänkuin ne olisivat olleet lyyryn kieliä ja aloitti:
— "Laulan väärän Tailleverd'in ja hänen kahden uljaan aseenkantajansa urostöitä. Kaikki kolme saapuivat yön pimeässä Gringonnanx'in linnaan, jossa heitä otettiin vastaan avoimin käsin. Kun seuraava aamu koitti, he vietiin kyökkiin ja alkoivat siellä paistaa ja käristää, ei enemmin eikä vähemmin, kuin jos olisivat todellakin sitä taidetta kaiken ikänsä harjoittaneet. Vihdoin, kun puolipäivä jo lähestyi, kuului kadulta hiipiviä askeleita. Sitten, ikäänkuin joku merkki, västäräkin viserrys."