— "Kun kello on kaksi-toista", Tailleverd julisti; "silloin on aika syödä päivällistä."
Sitten ojentaen kätensä kelloa kohden, joka riippui pääpesän kyljessä, hän lisäsi:
— "Joutukaa! ei enää puutu, kuin neljännes tuntia!"
— "Ei muuta kuin neljännes tuntia!" isäntä parkaisi hädillänsä. "Pian nyt, Leonarde! Gillette! päättäkää jo pukemisenne… Oletteko valmiit! … nyt on aika! … hän lähestyy! … hän on jo näkyvissä!…"
Gringonnaux oli jo kaukana. Ovi hänen jälkeensä meni kiinni paiskaamalla.
Yhtähyvin arvoisa kyökkimestari suoritti syvän kummarruksensa loppuun asti kaikkien taiteen vaatimuksien mukaan.
Vähän matkaa hänestä molemmat kyökkipojat pistivät ulos kielensä ja irvistivät.
Vaan samassa heidän kuuluisa päällikkönsä ojentihe, kääntyi äkkiä ja paiskasi aattelematta, niin ainakin tahtoisin uskoa, kauhallansa toista heistä vasten silmiä, niin että rasva ympäri pirskui.
Toinen kyökkipoika purskahti nauramaan. Tailleverd suvaitsi hymyillä. Eikä edes tuo rasvalla valettu nuorukainen, joka par'aikaa pyhki silmistään paistin lientä, voinut omasta puolestaan vastustaa tätä tarttuvaista iloisuutta.
Olkoon ohi-mennen mainittu, ett'ei näiden molempien kyökkipoikien muoto ollut yhtään sen oikea-uskoisempaa laatua, kuin itse mestarinkaan. Heidän siveän pukunsa alta pisti liiankin selvään näkyviin kaksi aika lurjusta, kaksi valepukuista kulkiainta, kaksi oikeata pää-juutasta, niinkuin siihen aikaan karanneita koululaisia, mustalaisia ja muita hirtehisiä kutsuttiin.