— "Sentähden, että kauppias-toimemme on päättynyt. Pyhissä-vaeltajia olemme vast'edes. Niin on käsketty … ainakin, ell'et mieluummin toivo itseäsi ja minua hirsipuuhun."
— "Puhukaamme muita asioita! minä olen tullut hyvin araksi kaulastani.
Mene sinä vaan, ilman pitemmittä puheitta, anastamaan noiden
matkalaisten pitkät ruskeat hameet, heidän sauvansa ja jalkineensa.
Vaan aatteleppas, jos eivät suostuisikkaan vaihettamaan?"
— "Mitä vielä! minulla on kultaa, joka heidät hyvällä saa siihen taipumaan … ja rautaa, joka tarvittaessa heitä siihen pakoittaa."
Näin sanoen, Villon pyöritteli takkinsa alla tupessa olevaa pientä tikaria.
Troussecaille'lla oli takkinsa alla yhtäläinen todistus-kappale. Hän siihen laski samoin kätensä, ja vastasi:
— "Mene sitten vaan heitä hätyyttämään! Mutta eivätpä siltä näytäkkään, kuin aivan vähiä hämmästyisivät."
Ja todellakin, molemmat pyhissä-vaeltajat astuivat eteenpäin reippailla, vakavilla askeleilla.
Sen mukaan, kuin voitiin etäältä päättää, he olivat kaksi nuorta miestä ko'okkaalla vartalolla ja rotevalla astunnalla. Saattoipa melkein huomata heissä jotain sotaista. He heiluttivat sauvojaan niinkuin miehet, jotka osaavat keihästä käyttää.
— "Saadaanpa nähdä!" runoilija päätti, kannustaen hevostansa.
Molemmat ratsumiehet ehtivät pian vaeltajain eteen, ja, sulkien heiltä tien, huusivat yhteen ääneen: