— "Seis, miehet!"
— "Mitä tämä on!" nuorempi vaeltaja ylpeästi kysyi.
Runoilija heti vaikeni, kuin ukkosen lyömänä. Sitten hän, tarttuen toverinsa käsivarteen, kuiskasi tämän korvaan;
— "Muistatko mestari Hugonet'in sanoja? Tarkastitko Jolanda herttuatarta?"
— "Kyllä."
— "Katsoppas tätä nuorta miestä?"
— "Todella … mikä tavaton yhtäläisyys!"
— "Ja, niinkuin äidilläkin, musta pilkku vasemmassa poskessa. Ei epäilystä! se on hän … se on varmaan hän!"
Villon seisoi jo maassa. Hän notkisti polvea nuoren vaeltajan edessä ja lausui tälle, mitä hartainta kunnioitusta osoittaen:
— "Armollinen herra, unohtakaa halveksiva käytökseni ja suokaa minulle anteeksi. Minä en ole teidän vihollisenne … kaukana siitä."