Nuori mies oli astunut askeleen ta'apäin. Hämillään, mutta äänetönnä, hän asettui malttavaan ja samalla puolustavaan asemaan.
Toinen vaeltaja kysyi:
— "Keneksi toveriani luulettekaan?"
— "Lothringin herttuaksi Renatoksi", oli Villon'in varma vastaus.
Äänettömyys seurasi ja sen kestäessä nämä neljä matkustajaa katselivat tarkemmin toisiansa, ja tekivät havaintojansa.
Ei milloinkaan kahdenkymmenen vuotias prinssi ole ollut täydellisempi, viehättävämpi kuin tämä nuori herttua. Vartalo soleva ja luonnikas. Jäsenet, liikkeissään täynnä suloa, todistivat notkeutta ja voimaa. Kaikki jalot pyrinnöt, kaikki sotaiset avut loistivat hänen suurista, mustista silmistänsä. Valtiaan merkki kajosteli hänen otsallaan, hyvyyden tenho hänen huulillansa. Koko hänen olossaan äidin hienous ja sulo miehuuden innon ja ritarillisen reippauden kaunistamana, niin että näytti siltä, kuin hän olisi aiottu suuria mailmassa toimittamaan. Joka hänen vaan näki, ilostui kohta.
Niin ei ollut hänen toverinsa laita, joka vihdoin ylpeällä katseella vastasi:
— "Te erehdytte, ystäväni. Te ette tunne Lothringin herttuaa."
— "Se on totta", Villon myönsi; "mutta, eilen vielä, näin hänen arvoisan äitinsä … ja muuta en tarvitse tunteakseni hänen poikaansa sydämmen silmillä. Sydämmellä on hyvät silmät!"
Herttua astui askeleen eteenpäin, huudahtaen: