— "Ei suinkaan!" Renato herttua keskeytti. "Eteenpäin! Minä tahdon nähdä äitini, ja omin silmin tulla vakuutetuksi…"
Hänen toverinsa oli häntä lähestynyt ja kuiskasi hänen korvaansa:
— "Teidän ylhäisyytenne siis unohtaa toisen naisen, Bern'issä…"
— "Äitini ennen kaikkia! Hän sitten!… Vaan aika rientää; meillä pitäisi olla hevoset."
— "Ottakaa meidän", Villon sanoi. "Ne ovat teille tarjona."
— "Vaan minä, mitä annan teille niiden sijaan?"
— "No, hyvä Jumala, sitä, jota juuri tulimme teiltä pyytämään, vaatteenne, hattunne ja vaeltajasauvanne."
Renato Lothringilainen ei näyttänyt rakastavan turhia puheita. Vastaukseksi hän vaan riisui yltään ruskean hameensa; hänen toverinsa teki samoin.
Tämän alla kumpikin kantoi yksinkertaista matkapukua, puoleksi verasta, puoleksi nahasta.
— "Teidän nimenne?" herttua kysyi noustessaan hevosen selkään.