Se ei myöskään ollut tavallinen mies, tuo Pietari Kistler.
Hilliten äkkiä vihansa, hän oli ko'onnut ja järjestänyt ajatuksensa; nyt hän ryhtyi vastustajaansa kukistamaan; ja malttaen jo täydellisesti mielensä, yhtä tyynenä kuin aatelinen vastustajansa, hän tälle vastasi:
— "Me emme tahdo teitä nöyryyttää, vaan te tahdotte meidän häviötämme. Ylellisyys herättää ylpeyden; ylpeys kateuden; kateus vihan; viha sisällisen sodan, ja sisällinen sota koko kansan häviön ja onnettomuuden. Mutta, me emme tahdo, että niin on Bern'issä käyvä!"
Raivokkaita hurraa-huutoja kaikui äkkiä, tärisyttäen ilmaa torin neljään kulmaan saakka.
Kistler jatkoi:
— "Vallankumoukset meillä eivät ole sellaisia, kuin muilla kansoilla. Me niiden kautta etsimme vaan yhteistä hyvää, turvallisuutta, arvoa kaikille. Siinäpä se, mitä teiltä pyydetään, mitä teiltä vaaditaan, ei enempää. Minä astun oikeuden rataa vähääkään horjumatta. Ylhäisöllä on omat oikeutensa; vaan myös omat velvollisuutensa. Ja ensimäinen kaikista on la'in kuuliaisuus."
Koko väkijoukossa innostus oli korkeimmillaan. Aateliston riveissä maltti vihdoin loppui. Kistler'in viimeisestä muistutuksesta kaikki nuoret ylimykset ryntäsivät esiin ja vastasivat yhteen ääneen:
— "Ei! ei! ennen kuolema!"
Kaikki he olivat miekkansa paljastaneet.
Tämä oli kuin merkki taisteluun. Koko plebejiläinen nuoriso syöksi heidän päällensä.