Miekat iskivät yhteen; veri alkoi vuotaa.
— "Heretkää!" huusi äkkiä ääni, joka kuului yli kaikkien muiden.
Ääni oli Scharnachthal'in.
Jokainen väistyi hänen tieltään. Hän tuli, hän juoksi, kantaen käsivarsillaan toista miestä, haavoitettua, joka, kalpeana kuin kuolema, äkkiä nousi seisomaan tuomiokirkon avarassa ovensuussa.
Kohta lensi yli koko torin, suusta suuhun, tämä nimi:
— "Nikolaus von Diesbach!"
Se oli hän, se oli todella hän, viime tappelun sankari, Pontarlier'in voittaja, tuo kuolemaisillaan oleva uros, joka sai hengellään maksaa voittonsa.
Esimies Scharnachthal, kun ei muuten voinut estää sisällistä sotaa, joka oli syttymäisillään samaan aikaan kuin ulkonainen sota uhkasi, — esimies Scharnachthal oli turvautunut Diesbach'iin, pyytäen häneltä kovinta ponnistusta, viimeistä palvelusta isänmaalle.
Diesbach oli kohta ymmärtänyt. Vielä enemmänkin, hän oli tahtonut, että hänen viimeiset sanansa olisivat kaikki-voipana kehoituksena yksimielisyyteen, hän oli tahtonut, että hänen ruumiinsa tulisi voittamattomaksi riidan esteeksi, ehkäpä vielä yhdistys-siteeksikin molempien puolueiden välillä, jotka seisoivat valmiina toisiansa turmelemaan.
Jättiläis-kokoinen Scharnachthal oli hänet kantanut käsivarsillaan yhtä helposti, kuin äiti nukkuvan lapsensa. Nyt hän asetti hänet seisomaan kirkon ylimmälle portaalle ja kyykistyen hänen taaksensa kannatti häntä polvillansa, käsivarsillaan, koko ruumiillaan, ja rohkaisi häntä tuon tuostakin äänellänsä.