— "Diesbach'in saatamme suurella kunnialla hautaan. Koska lähdemme sotaan?"
— "Jo huomenna!"
Pari askelta sivulla päin tuo nuori valkeaan puettu tyttö oli pyörtynyt vahvemman toverinsa syliin, joka häntä, lempeän sisaren huolella hoitaen, suojeli kirkkoon tulvaavalta väkijoukolta.
Molemmat pyhissä-vaeltajat seisoivat lähellä tätä ryhmää.
— "François ystäväni", toinen sanoi, "vaikk'en mitään ole ymmärtänyt, minusta näyttää, kuin tämä kansa olisi voittamaton."
— "Voittamaton todella!" toinen vastasi. "Ja katso … eikö tuota voisi luulla sen hyväksi enkeliksi?"
Hän osoitti nuorta hermotonna lepäävää tyttöä.
Samassa eräs augustinolais-munkki lähestyi pyörtynyttä ja pani pienen pullon hänen nenänsä alle, josta hän heti näytti virkoovan.
Munkki vetäytyi hätää ta'apäin, mutta pää yhä käännettynä tyttöä kohden, ja silmillään huolellisesti sen kasvoja tarkastaen.
Vaikka hän seisoi köyryssä, hän kuitenkin oli tavattoman suuri mies. Mustan kaapun ja pitkän valkean viitan läpi näkyi laihuus, joka tekee muodon karkeaksi, vaan ei vähennä voimia. Hänellä näytti jäntereet olevan teräksestä. Kun hän tunki joukon läpi, ei kukaan hänelle tehnyt vastarintaa. Pieni sysäys kädellä vaan, niin tukevimmatkin, väkevimmätkin olivat heti poissa hänen tieltään. Mitä kasvoihin tulee, ne melkein kokonaan olivat päähineen peitossa; niistä ei muuta voinut eroittaa, kuin pitkän, vaalean parran ja suuret, lempeät silmät.