Yhä takaperin hiljakseen astuen, hän vihdoin laskeutui polvilleen muurinsyvennykseen, joka vielä oli tyhjä. Nuori tyttö, jota hän ei ollut tauonnut silmäilemästä, oli väentungon tähden vuorostaan myöskin pakoitettu vetäymään samaa paikkaa kohden, vallan hänen viereensä. Tätä hetkeä hän käytti hyväkseen, tarttui tytön valkean hameen liepeesen ja nosti sen huulillensa.
Kun sitten Diesbach'in molemmat kasvatteet vihdoin alkoivat väkijoukkoon kadota, hän, silmät heihin päin kääntyneinä, pani kätensä ristiin ja rupesi rukoilemaan.
Jonkun sattuman kautta hänen päähineensä silloin putosi. Hänen muotonsa tuli hetkeksi näkyviin, kyyneleiden vallassa.
— "Omituista!" se pyhissä-vaeltaja mutisi, jota toinen oli kutsunut François ystäväksi. "Kukahan tuo munkki lienee? … ja mikä syy voi hänessä vaikuttaa niin tulista osanottoa tuon nuoren tytön kohtaloon?"
— "Tuopa ei olekkaan ainoa", hänen toverinsa vastasi, häntä kylkeen sysäten. "Katsoppas tuota sievää aatelisnuorukaista sinervässä takissa ja valkoisella töyhdöllä. Myöskin hän, etenkin hän on koko aian silmillään seurannut tätä Bern'in hyvää henkeä. Ja mitkä silmät! Oi! voisinpa vannoa, että ainakin hän on rakastunut."
— "Mutta kenestä oikeastaan puhut, Troussecaille?"
— "No! sauvani kautta sen vannon! tietysti tuosta nuoresta herrasta, joka seisoo tuolla alhaalla, juuri hänen tiellänsä ja tarjoo hänelle pyhää vettä. Totta tosiaan! sepä on kummallista … luulen hänet tuntevani. Entä sinä?"
François Villon voi tuskin olla huudahtamatta hämmästyksestä.
Tuo ylimys, tuo rakastaja oli Lothringin nuori herttua Renato.