— "Neiti", hän sanoi, "en ole tahtonut ennen teille rakkauttani ilmoittaa; mutta äidilleni olen tehnyt tämän ilmoituksen. Hän odottaa teitä, valmiina hän avaa teille helmansa. Tahdotteko olla Lothringin herttuatar?"
Silmät maata kohden, tyynenä ja teeskentelemätönnä Hedwig kuunteli, käsi Magdalenan kädessä, joka hymyili, yhtä ylpeänä sisarensa kunniasta kuin jos se olisi ollut hänen omansa.
Oli jäljellä enää vaan Beit-Weber.
Runoilija-sotilaan suora ja hehkuva olento, neron tuli, joka säihkyi hänen silmistään, kaksinkertainen kunnian loiste hänen otsallaan, siinä ainoat edut, joista hän saattoi kerskata.
Hänen puheensakin oli kaino ja teeskentelemätön. Mutta siinä ilmaantui niin totinen tunne, niin tulinen rakkaus, että kaikki, jotka sen kuulivat, hänen kilpailijansakin, ensi sanoista jo hämmästyivät.
— "Hedwig", hän lausui, "en ole herra enkä ruhtinas. Kruununi ei ole kultaa; siinä ei välky timantit. Muutama tammen ja laakerin lehti vaan. Freiburg, yhtä köyhänä itse kuin minäkin, sen minulle antoi. Tämä ynnä harppuni, miekkani, isäni mökki, vähän peltoa ja nuttua ympärillä, siinä koko omaisuuteni. Olen vaan köyhä laulaja, mutta rakastan teitä sydämmestäni. Jos minulle soisitte lempenne, kaikki elämäni hetket viettäisin teille kiitollisuutta osoittamalla. Tahdotteko olla runoilijan seuralainen?"
Juuri kun nuori neito vihdoinkin aikoi vastata, eräs uusi henkilö ilmestyi äkkiä kynnykselle.
Se oli nuori mies, surullisilla, kalpeilla kasvoilla. Surupukunsa päällä oli hänellä yksinkertainen paita rautarenkaista.
Kuullessaan askeleita, Hedwig oli nostanut päätänsä. Kun hän huomasi tulijan, ilohuuto pääsi hänen huuliltansa. Sitten, aivan hämillään, puolipyörryksissä hän riensi tämän syliin, tämän rctevaa rintaa vasten, hiljaa huudahtaen:
— "Voi! Kilian! Kilian!"