— "Niin tosiaankin", vastasi Hedwig, joka taasen oli istunut toverinsa syliin. "Huomautithan minua siitä. Mutta väkijoukko tunki meitä samassa alttaria kohden. Minua surettaa, ett'en saanut edes sanoa hänelle: kiitoksia. Miesparka! Minä tunsin hänen kuitenkin; monta kertaa hän jo on sattunut tielleni, aina sama liikutus kasvoissa, sama suojeleva hellyys katsannossa. Eräänäkin päivänä … varmaan kymmenen vuotta sitten, Diesbach'in linnan puutarhassa … hän astui äkkiä eteeni, otti minun syliinsä ja suuteli herkeämättä, ikäänkuin jonkun vastustamattoman kiihko-tilan vaikutuksesta. Diesbach tuli äkkiarvaamatta paikalle ja näytti soimaavan häntä. Minä en oikein ymmärtänyt, olin niin pieni vielä. Munkki heti vetäytyi pois kalpeana, epätoivosta horjuen. Oi! muistan sen vielä hyvin, suuret kyyneleet vierivät hänen poskillensa. Hänen kätensä olivat ristissä ja hän näytti rukoilevan minun puolestani. Katsos! juuri niinkuin nytkin. Tunnenpa itseni vallan liikutetuksi … tuo on niin omituista!"
— "Omituista tosiaan", Magdalena sanoi; "Vaan epäilemättä hän on meidät huomannut. Kas nyt hän menee takaisin kirkkoon."
Samassa kuului askeleita etusalista, ja heti jälkeen vanha naispalvelija astui sisään, ilmoittamaan, että tuomari Scharnachthal, ja kolme muuta ylimystä hänen seurassaan, pyysivät tulla sisälle.
Kaksi näistä ansaitsikin tämän arvonimen. Ne olivat Adrian von
Bubenberg ja Lothringin nuori herttua Renato.
Kolmas sitä vastaan oli runoilija Beit-Weber.
— "Diesbach'in kasvatteet", Scharnachthal lausui, "Bern'in vapaa kaupunki, tahtoen jatkaa sen miehen työtä, joka äsken kuoli sen puolesta, ottaa nyt vuorostaan teidät tyttäriksensä. Sen lisäksi, seuraten vanhaa tapaa, joka sallii niiden, jotka haluavat orpoa vaimokseen, jo vaikka seuraavana päivänä isän kuoleman jälkeen tulla tytölle vapaasti ja rehellisesti ilmoittamaan aikomuksensa, kolme kilpailijaa nyt on tarjona teille, Hedwig… Älkää punastuko, älkää panko pahaksenne, lapseni. Niin on tapa. Sanokaa siis sanottavanne, hyvät herrat. Bern'in tytär ja minä, sen edustaja, kuulemme teitä."
Adrian von Bubenberg ensin astui esiin ja lausui:
— "Te tunnette minun, Hedwig. Olen leski, mutta kyllin nuori vielä pyytämään sellaista morsiameksi, kuin te olette. Ensimäinen vaimoni oli onnellinen, kaikki sen teille todistavat. Se on takauksena, että niin on oleva toisenkin laita. Tahdotteko tulla siksi?"
Ja Bubenberg kumarreltuaan siirtyi syrjään, antaakseen sijaa kilpailijoillensa. Hän oli rikas, hän oli ylevä, hän oli kaunis. Koko mailma hänen tiesi arvokkaimmaksi aatelismieheksi, mitä voi löytyä.
Herttua Renato vuorostaan astui esiin. Nuoruus, ylevä sulo, kasvojen kauneus ja sielun kauneus, kaikki avut, jotka neidon sydämmen saavat sykkimään, ne hänelle olivat. Niiden lisäksi kruunu.