Fridolin.
Notre-Dame de Loretto'n ja St. Jago di Compostella'n jälkeen Einsiedeln kieltämättä on paikka, johon useimmat toivioretket Euroopassa tehdään.
Kauniilla vuoden-aialla siellä on lukemattomia joukkoja ko'ossa. Ja talvellakin nähdään sinne hurskaita matkustajia vaeltavan.
Eräänä päivänä kolme pyhissä-vaeltajaa, koillistuulesta ja kylmästä huolimatta, kiipesi paksun jäätikön peittämää polkua ylös. Heitä oli vaikea tuntea, niin syvään korvien yli heidän suuret hattunsa olivat vedetyt, niin kokonaan olivat pitkiin viittoihinsa kääriytyneet, selkä köyrässä kauluksen alla ja molemmat kädet hiojen sisässä.
— "Hrrr!" Troussecaille'n ääni äkkiä päristi… "Hrrr! rupean jäätyyn, alan jo hyytyä! … ja sinä sitten, François parkani, sinun partasi, silmäripsesi, kulmakarvasi ovat vallan valkoiset. Ja nenäsi … nenäsikään ei enään ole muuta, kuin jääpalanen."
— "Totta on", Villon filosofin tavoin vastasi, "ett'ei ilma ole juuri oikein sovelias pähkinäin noukkimiseen."
— "Sitä vähemmin", Martti ystävä arveli, "kuin ei ole, mistä noukkia. Ei puuta, ei pensasta, paljas maa. Ai! anteeksi, olinpa erehtyä: onhan sillä yllänsä kuuluisa lumivaippansa. Ja arvelkaapas, kun me olemme jo neljättä tuntia tällä lumikankaalla rämpineet, elävää olentoa näkemättä, linnun lauluakaan kuulematta. Kirottu tunturi! kavala matka!"
Näihin viimeisiin sanoihin kolmas vaeltaja teki vastalauseen.
— "Siunattu tunturi!" hän huudahti, "loistava ilma … katsokaa pian, katsokaa!"
— "Hän on oikeassa", runoilija sanoi. "Oi! se on todella ihanaa!"