Oli päästy jonkunlaiselle ylängölle, jossa aukeni heidän eteensä ylevä, ihmeen ihana näkö-ala: järviä, laaksoja, vuorten ryhmiä ja harjanteita niin kauas, kuin silmä kantoi, niiden rinteillä kuusimetsiä, huiput ikuisen jään vallassa ja koko tämä seutu, koko tämä näky ikäänkuin verhottuna valkeaan näädän-nahkaan, täynnä kristalli- ja timanttihelmiä, jotka välkkyivät ja kimalsivat kirkkaan, hehkuvan auringon säteissä tuon sinisen, pilvettömän taivaan alla.
— "Pirun järvien kautta! myöntää täytyy", Troussecaille vuorostaan huudahti, "tämä on ihanaa! Mutta hm! … joutuuhan täällä niin linnun-iholle, ett'ei katseltuakaan saa. Sanokaa, ystäväni, vieläkö olemme kaukana luostarista?"
— "Tunnin matka enää kiivettävänä, sitten ollaan perillä."
— "Olettehan siitä varma, eikö niin? … ja samoin tiestäkin?"
— "Jukol'aut'! sen hyvin tunnen. Sata kertaa ja useamminkin olen kulkenut tämän matkan."
— "Itsennekö vuoksi?"
— "Niin, ja myös kaikkien niiden, joiden puolesta lupauksia olen täyttänyt. Minä te'en pyhissä-vaellukseni valtuuskirjalla, ja olen tarpeen tullessa muille oppaana. Ell'en olisi tiellenne sattunut, olisitte auttamattomasti hukkuneet. Mutta mitäpä siitä, ei enää hätäpäivää!"
Puolen tuntia kului. Noustiin ylemmäs, yhä ylemmäs. Polku tuli yhä jyrkemmäksi. Väliin se vallan katosi pohjatuulen vyöryttämien kinosten alle, joita pakkanen oli vahvalla kuorella varustanut.
Opas kuitenkin yhä kulki tietään vähääkään epäilemättä, ikäänkuin sen olisi löytänyt merkeistä, jotka hänelle yksin olivat tunnetut.
— "Malttakaa!" hän äkkiä sanoi, "näettekö tuolla ylhäällä, oikealla puolen, tuota paistavaa pistettä, jota laskeva aurinko valaisee? Se on suuri kultaristi kirkon päällä."