— "Kultaristi, joka näkyy näin kauas! Luostari siis on hyvin rikas?"
— "Hyvin rikas ja hyvin vanha. Sen perusti Kaarlo suuren aikana eräs hurskas erakko, jumalinen ja viisas Meinrad…"
Tuskin oli opas ehtinyt lausua tätä nimeä, kuin Troussecaille hänet huudollaan keskeytti:
— "Kas kummaa! … mikä valkoinen haamu tuo on, joka näyttää juoksevan meitä kohti?"
— "Haamuko? mitä vielä! joku novitio valkoisessa viitassaan … nuori veli Fridolin … nyt hänen jo tunnenkin."
Nuorukainen, jota näin nimitettiin, lähestyi nopeaan, viitan helmat nostettuina vyötäisille, helpompaa juoksua varten. Hän oli noin viiden- tai kuuden-toista vuotias, vilkkaalla ja lempeällä muodolla, sekä viehättävillä, juoksun ja ilon elähyttämillä kasvoilla.
Tämä ilo oli niin suuri, että hän järjestänsä, mutta yhä vähenevällä toivolla, riensi jokaisen luo näistä kolmesta matkustajasta, näyttäen olevan ihan valmiina heitä kutakin syleilemään.
Sitten, kolmattakin silmäiltyänsä, hän mutisi vallan kalpeana, vallan hämillään:
— "Voi! eipä se vieläkään ole hän!"
— "Hän! Kuka sitten?" opas tiedusteli. Ja, kun novitio ei mitään vastannut: