Vanhus heitti nuorukaiseen ankaran katseen.
— "Mitä näen? sinä olit jäänyt tuonne! Sinä kuuntelit meitä."
— "En ole mitään kuullut", novitio innoissaan vastasi, "paitsi, että aiotaan lähteä sen luo, jonka poissa-olo minut tekee niin onnettomaksi! Vaan muistakaa toki, se on hän, se on veli Starck, joka minut otti huostaansa, toi tähän luostariin, opetti pelkäämään ja rakastamaan Jumalaa. Hän on kuin isä minulle. Voi! jos en saa lähteä, kuolen ihan varmaan!"
Novitio parka ryömi abbatin jalkain juuressa kädet ristissä, silmät rukoilevina, kasvot kyyneleiden vallassa.
Vanhusta se vihdoin näytti liikuttavan. Hän alkoi hymyillä, ja, kääntyen vaeltajan puoleen, hän kysyi tältä:
— "Tahtoisitteko tämän lapsen ottaa kanssanne?"
— "Aivan kernaasti", Villon vastasi.
— "Oi! mikä onni!" Fridolin huudahti, "minä saan siis vihdoinkin hänet taasen nähdä!"
Ja vallan maltitonna, kun ei jo lähdetty, hän oli noussut seisoalle, ja hyppeli ilosta.
— "Kaikki hyvin!" abbati sanoi, "mutta ei nyt sentään niin lähdetä, Fridolin. Vaikka sinun paikkasi mielestäni ei ole luostarissa ja vaikka paljoa mieluummin avaan koppisi oven, kuin suon sinun taittavan siipesi sen rautaristikkoja vastaan, näin vaikea matka, etenkin tähän aikaan vuodesta, minua kuitenkin nuoruutesi tähden hirvittää, ja…"