— "Oi! älkää pelätkö, isä," hän keskeytti; "minä tunnen itseni vahvaksi ja olen uskalias!"
— "Ehkäpä liiankin uskalias. Kuitenkin, voipa sitä vielä tuumailla. Tule hakemaan minua tunnin päästä … ja nyt, saata tämä vieras toveriensa luo. Tuotakoon heille, mitä parasta löytyy… Ai! muistanpa juuri nyt, että tuosta akkunasta luulin nähneeni teidän seurassanne pyhissä-vaeltajan Bartolomeon. Hän on Valisilainen. Siinä olisi oiva opas; koettakaa saada häntä mukaanne."
Vähän aikaa jälkeenpäin asia oli päätetty. Seuraavana aamuna, päivän koitossa, Fridolin iloisella äänellä herätti molemmat vaeltajat.
— "Minä pääsen! … minä pääsen teidän kanssanne. Mennään pian! … matkaan nyt!"
Melkein samassa Bartolomeo astui sisään.
— "Hei vaan sitä kaunista ilmaa!" novitio hänelle sanoi. "Kuinka heleästi aurinko paistaa ja kuinka taivas on kirkas!"
— "Liiankin kirkas!" opas vastasi, päätään pudistaen. "Ettekö näe tuolla alhaalla, pohjoisella taivaanrannalla tuota mustaa pilkkua?"
— "No! entä sitten?"
— "Paha merkki!"