"Keskiviikkona. D. verraten iloinen. Lauloin hänelle Iltakellot, mielestäni soveliaat sävelet. Vaikutus ei viihdyttävä, vaan päinvastainen. D. sanomattomasti liikutettu. Tavattiin jälestäpäin omasta huoneestansa nyyhkimästä. Lausuin värssyjä hänestä itsestä ja nuoresta gazellista. Turhaan. Viittasin myöskin Kärsivällisyyteen hautapatsaalla. (Kysytään: miksi hautapatsaalla? J. M.)"

"Tuorstaina. D. ilmeisesti vaurastuneena. Hyvänpuolinen yö. Vieno ruusun puna taas poskella. Päätin mainita D. C:n nimeä. Lausuin sitä varovaisesti, kun olimme ilmailemassa. D. heti surun vallassa. 'Voi, rakas, rakas Julia! Oh, minä olen ollut häijy ja tottelematon lapsi!' Viihdytin ja hyväilin. Kuvasin ihanteellisesti D. C:ia haudan reunalla. D. taas surun vallassa. 'Voi mitä minun tulee tehdä, mitä minun tulee tehdä? Oi, vie minut johonkin!' Minä kovasti levotonna. D. tainnoksissa ja lasillinen vettä ravintolasta. (Runollinen heimolaisuus: kirjava nimitaulu portinpielessä; ihmis-elämä myöskin kirjava. Ah! J. M.)"

"Perjantaina. Tapauksista rikas päivä. Mies ilmestyy kyökissä, sininen pussi kädessä ja siinä 'ladyjen korkotettavaksi annetut kengät'. Kokki vastaa: 'ei täältä'. Mies väittää vastaan. Kokki menee sisältä kysymään, jättäen miehen kahden kesken J:n kanssa. Kun kokki palajaa, väittää mies yhä vastaan, mutta lähtee viimein. J:iä kaivataan. D. suunniltansa. Ilmoitus lähetetty polisille. Miehen tunnusmerkit: leveä nenä ja jalat niinkuin siltapylväät. Etsitään joka haaralta. Ei mitään J:iä. D. itkee katkerasti eikä ota lohdutusta. Uudistin viittausta nuoreen gazelliin. Soveliasta, mutta hyödytöntä. Iltapuolella käy outo poika meillä. Tuodaan vierashuoneesen. Leveä nenä, mutta ei mitään siltapylväitä. Sanoo tahtovansa yhden punnan ja tietävänsä erään koiran. Ei taivu enempiin selityksiin, vaikka kovasti ahdistetaan. Kun D. on tuonut esiin punnan, vie poika kokin vähäiseen majaan, jossa Jip seisoo yksinään sidottuna pöydänjalkaan. D. iloitsee. Tanssii J:n ympäri, joka syö illallistansa. Tästä onnellisesta muutoksesta rohkaistuneena mainitsen ylikerroksessa D. C:ia. D. itkee uudestaan ja huutaa surkeasti: 'Voi, älä, älä, älä. On niin häijyä ajatella mitään muuta, kuin isä parkaa!' — syleilee J:iä ja nyyhkyttää itsensä nukuksiin. (Eikö D. C:n tule luottaa Ajan leveihin siipiin? J. M.)"

Miss Mills ja hänen päiväkirjansa olivat ainoa lohdutukseni tähän aikaan. Kun näin hänet, joka vaan vähäistä ennen oli nähnyt Doran — kun vainusin Doran nimen alkukirjaimia hänen myötätunteisilla lehdillänsä — kun mieleni tila hänen kauttansa kävi yhä kurjemmaksi — se oli minun ainoa lievitykseni. Minusta tuntui, kuin olisin asunut korttilinnassa, joka oli luhistunut kokoon, jättäen ainoastaan Miss Mills'in ja minut raunioin joukkoon; kuin joku julma loihtija olisi vetänyt tenho-piirinsä sydämeni viattoman jumalattaren ympäri, jonka piirin sisäpuolelle minä en pääsisi muulla keinolla, kuin noitten samojen lujien siipien avulla, jotka kantavat niin monta ihmistä niin moninaisten ylitse!

KAHDEKSAS LUKU.

Wickfield ja Heep.

Tätini, jota, arvaan minä, pitkällinen alakuloisuuteni rupesi toden perästä pelottamaan, oli hartaasti tahtovinaan, että lähtisin Dover'iin katsomaan, että kaikki oli hyvällä kannalla hänen talossaan, joka oli hyyrätty pois, sekä sopimaan nykyisen asukkaan kanssa voura-ajan pidentämisestä. Janet oli muuttanut Mrs. Strong'in palvelukseen, jossa näin hänet joka päivä. Dover'ista lähtiessään oli hän ollut kahdenvaiheella, tokko hän tekisi sen miespuolten kieltämisen, jossa häntä oli kasvatettu, täydelliseksi ja menisi vaimoksi eräälle luotsille, vai ei; mutta hän päätti karttaa tätä vaarallista yritystä. Ei niin paljon perus-aatteen tähden, luulen minä, kuin sen tähden, ettei hän sattunut rakastamaan tätä.

Vaikka minun oli vaikea jättää Miss Mills, olin jotenkin taipuvainen tätini tuumaan, koska sen kautta sain viettää muutamia rauhallisia hetkiä Agnesin kanssa. Minä pyysin hyvältä tohtorilta lupaa olla poissa kolme päivää; ja kun tohtori kehoitti minua levähtämään tämän ajan — hän olisi suonut minulle vielä pidemmän ajan, mutta intoni ei sallinut sitä — päätin lähteä.

Mitä Commons'iin tulee, ei minulla ollut mitään syytä olla erittäin tarkka velvollisuuksieni suhteen sillä taholla. Totta puhuen rupesivat etevämmät proktorit saamaan huononlaisen ajatuksen meistä, ja me livuimme nopeasti alas johonkin arveluttavaan asemaan. Toimi oli käynyt laimeasti Mr. Jorkins'in johdattaessa ennen Mr. Spenlow'in aikaa; ja vaikka uusi, lisäksi tullut veri sekä se komeus, jota Mr. Spenlow kannatti, olivat virkistyttäneet sitä, ei se kuitenkaan ollut niin lujalle pohjalle perustettu, että se olisi järkkymättä kestänyt semmoista kohtausta, kuin sen uutteran johtajan äkillistä poismenoa. Se huononi huononemistaan. Vaikka Mr. Jorkins'illa firmassa oli hyvä maine, oli hän hidas, kykenemätön mies, jonka arvo ulkopuolella firmaa ei ollut semmoinen, josta olisi ollut jotakin tukea. Minä jouduin nyt hänen haltuunsa ja kun näin hänen panevan nuuskaansa ja antavan asiain mennä menoansa, surin tätini tuhatta puntaa enemmän, kuin koskaan.

Mutta tämä ei ollut pahin seikka. Commons'issa hyöri joukko liikavieraita ja syrjäläisiä, jotka, vaikk'eivät itse olleet proktoreita, askaroitsivat tavallisissa laki-asioissa ja saivat niitä toimitetuksi todellisten proktorein avulla, jotka lainasivat nimensä sitä vastaan, että heille annettiin osa ryöstöstä; — ja tämmöisiä oli päälliseksi sangen paljon. Koska meidän firmamme nyt tahtoi työtä vaikka mimmoisilla ehdoilla, rupesimme liittoon tämän kunnon joukkion kanssa ja heitimme ulos syöttejämme näille liikavieraille ja syrjäläisille, että he toisivat työtänsä meille. Naimaluvat ja vähäisten testamenttien vahvistamiset, niitä me kaikki halusimme ja niistä saimme parhaimman makson, jonka vuoksi niistä myöskin kiihkeästi kilpailtiin. Kaappareita ja houkuttelioita asetettiin kaikille Commons'in oville ja heidän käskettiin voimiensa mukaan katkaista tie kaikilta suruvaatteisin puetuilta ja kaikilta ujomuotoisilta gentlemaneilta sekä viekoitella näitä niihin byroisin, joita heidän itsekunkin isäntäänsä hallitsivat; ja noita käskyjä noudatettiin niin hyvin, että minä itse, ennenkuin olin tunnettu ulkomuodoltani, kaksi kertaa sysättiin päävastustajamme huoneesen. Koska näitten onkijain ristiriitaiset pyrinnöt oman luontonsa kautta ärsyttivät tunteita, joutuivat he itse usein kahakkaan; ja Commons sai senkin häpeän, että paras houkutteliamme (joka ennen oli ollut viinikaupassa, ja jälestäpäin vannotettu mäkläri) muutamia päiviä kävi silmä mustansinisenä. Ei kukaan näistä vakojista pitänyt sitä minään, jos hän kohteliaasti auttoi vanhaa, mustiin puettua ladyä ulos vaunuista, tappoi jokaisen proktorin, jota tämä kysyi, esitteli isäntäänsä saman proktorin lailliseksi jälkeläiseksi ja edustajaksi sekä kantoi tämän ladyn (joka välisti oli kovasti säikähtynyt) mainitun isäntänsä byroosen. Monta vangittua tuotiin tällä tapaa minun luokseni. Mitä naimalupiin tulee, kohosi kilvoitus niin suureksi, että ujo gentlemani, joka tahtoi semmoista, ei voinut muuta, kuin antautua ensimäiselle houkuttelialle taikka sallia heidän tapella hänestä itsestä ja joutua väkevimmän saaliiksi. Tuimimman tappelun aikana istui eräs meidän konttoristimme, joka oli tuota ukittajan joukkoa, tavallisesti hattu päässä, että hän olisi valmis ryntäämään ulos ja asian-omaisen tuomarin edessä vannottamaan jokaista uhria, joka tuotiin sisään. Tätä houkuttelemisen tapaa kestää vielä tänä päivänä, luulen minä. Kun viimeisen kerran olin Commons'issa, karkasi kohtelias mies valkoisella esiliinalla kimppuuni jostakin käytävästä, kuiskasi "naimaluvan" sanan korvaani, ja minä sain vaan suurella vastuksella häntä estetyksi sivumasta itseäni syliinsä ja kantamasta itseäni jonkun proktorin luo.