Berry-neidin mielenliikutus ehkä oli vaikuttanut sen, että hän oli taputtanut liian kovasti Paulin selkää tai keskeyttänyt tuon yksitoikkoisen tyynnytyksen; ainakin kääntyi lapsi juuri nyt vuoteessaan ja heräsi, nousten istumaan tukka märkänä hiestä pahan unen vaikutuksesta. Hän kysyi heti Florencea.
Tyttö hypähti vuoteestaan kuullessaan veljensä ensimmäisen äännähdyksen, kumartui hänen pieluksensa yli ja lauloi hänet taas uneen. Rouva Wickam pudisti päätään, vuodatti joitakin kyyneleitä, näytti Berrylle pikku ryhmää ja käänsi silmänsä kattoon päin.
"Hyvää yötä, neiti", sanoi Wickam hiljaa. "Hyvää yötä! Teidän tätinne, Berry-neiti, on vanha ihminen, sehän teidän on täytynyt jo aikoja sitten käsittää."
Lausuessaan nämä lohdulliset jäähyväiset rouva Wickam loi puhelutoveriinsa syvää surua ilmaisevan katseen. Kun hän taas oli jäänyt yksin molempien lasten kanssa ja huomasi tuulen ulvovan valittavasti, vaipui hän alakuloisuuteen — kaikkein halvimpaan ja enimmän tarjolla olevaan nautintoon — kunnes uni sai hänet valtaansa.
Vaikkei rouva Pipchinin veljentytär odottanutkaan tapaavansa mallikelpoista lohikäärmettä lojumassa takkamatolla, tullessaan alakertaan, tunsi hän huojennusta nähdessään emäntänsä tavallista ärtyisämpänä ja ankarampana, samalla kun hänen koko olemuksensa selvästi ilmaisi hänen aikovan elää kauan kaikkien tuttaviensa iloksi. Ei hänessä myöskään näkynyt riutumisen merkkejä seuraavan viikon kuluessa, jolloin asianomaiset ruokalajit hävisivät säännöllisesti, vaikka Paul tarkasteli häntä yhtä kiinteästi kuin ennen konsanaan ja horjumattoman sitkeästi piti hallussaan tavallisen paikkansa mustan hameen ja tuliristikon välissä.
Mutta koska Paul itse tuon ajan kuluttua ei ollut käynyt vahvemmaksi kuin oli ollut sinne saapuessaan, vaikka hänen kasvonsa näyttivät paljon terveemmiltä, hankittiin hänelle pienet vaunut, joissa hän saattoi maata mukavasti, aapiskirja ja muita alkeiskirjoja mukanaan, ja niissä hänet lykättiin merenrannalle. Noudattaen johdonmukaisesti kummallista makuaan lapsi hylkäsi punaposkisen pojan, jonka oli määrä vetää hänen vaunujaan, ja valitsi sensijaan pojan isoisän — ryppyisen, vanhan, äreän näköisen miehen, jonka puku oli kulunutta öljyvaatetta ja joka oli muuttunut kovin lujaksi ja sitkeäksi liottuaan pitkät ajat suolavedessä ja haisi samanlaiselta kuin ruohoinen merenranta luoteen aikana.
Tämän merkillisen kuljettajan työntäessä vaunuja Florencen kävellessä aina vieressä ja alakuloisen Wickamin astellessa jäljessä Paul pääsi joka päivä merenrannalle. Siellä hän istui tai makasi vaunuissaan tuntikausia yhteen mittaan. Mikään muu ei häntä niin vaivannut kuin lasten seura — Florencea tietysti lukuunottamatta.
"Mene pois, ole hyvä", sanoi hän tavallisesti, jos jokin lapsi tuli seurustelemaan hänen kanssaan. "Kiitoksia, mutta minä en tarvitse sinua."
Usein kysyi jokin hiljainen ääni hänen korvansa juuressa hänen vointiaan.
"Kiitos, voin oikein hyvin", vastasi hän. "Mutta ole hyvä ja mene leikkimään."