Sitten hän käänsi päätään katsellen, kuinka lapsi poistui, ja virkkoi
Florencelle: "Mehän emme tarvitse ketään muita? Suutele minua, Floy."
Sellaisina hetkinä hän ei voinut sietää Wickamiakaan ja oli hyvin tyytyväinen, kun tämä tapansa mukaan poistui poimimaan näkinkenkiä tai tapaamaan tuttaviaan. Hänen lempipaikkansa oli yksinäinen kohta, johon ei juuri ketään tullut. Florencen istuessa hänen vieressään käsitöineen tai lukiessa hänelle tai puhellessa hänen kanssaan ja tuulen puhaltaessa hänen kasvoihinsa ja aaltojen huuhtoessa hänen vaunujensa pyöriä hän ei kaivannut mitään muuta.
"Floy", virkkoi hän eräänä päivänä, "missä on Intia, jossa sen pojan omaiset asuvat?"
"Voi, se on kaukana, kaukana", vastasi Florence, nostaen katseensa työstään.
"Viikkokausien matkan päässäkö?" kysyi Paul.
"Niin, kultaseni. Sinne on matkustettava monta viikkoa yötä päivää."
"Jos sinä olisit Intiassa, Floy", sanoi Paul oltuaan hetkisen vaiti, "niin minä — mitä äiti taas tekikään? Olen unohtanut."
"Rakasti minua!" vastasi Florence.
"Ei, ei. Enkö minä nyt rakasta sinua, Floy? Mitä se olikaan? — Kuoli.
Jos sinä olisit Intiassa, niin minä kuolisin, Floy."
Florence pani työnsä nopeasti pois, painoi päänsä veljensä pielukselle, hyväili häntä ja sanoi, että hänkin kuolisi, jos Paul olisi Intiassa. Mutta Paul parantuisi pian.