"Oi, olenhan minä nyt jo paljon voimistunut", vastasi Paul. "Sitä en tarkoita. Ajattelin vain, että kuolisin surusta ja yksinäisyydestä, Floy!"
Toisella kerralla hän vaipui uneen samalla paikalla ja nukkui rauhallisesti pitkän aikaa. Hän heräsi äkkiä, kuunteli, säpsähti ja kuunteli taas.
Florence kysyi, mitä hän luuli kuulleensa.
"Tahtoisin tietää, mitä se sanoo", vastasi Paul katsellen kiinteästi sisarensa kasvoihin. "Floy, mitä tuo meri oikein sanoo?"
Florence kertoi hänelle, että kuului vain aaltojen kohinaa.
"Niin, niin", vastasi Paul. "Mutta minä tiedän, että ne sanovat aina jotakin. Aina samaa. Mikä paikka tuolla on?" Hän nousi pystyyn ja katseli kiihkeästi taivaanrannalle.
Florence kertoi, että siellä vastapäätä oli toinen maa, mutta Paul sanoi, ettei hän sitä tarkoittanut, vaan kauempana — paljon kauempana olevaa!
Hyvin usein jälkeenpäin kesken heidän puheinaan hän vaikeni äkkiä koettaakseen ymmärtää, mitä aallot aina puhuivat. Sitten hän nousi vaunuissaan katselemaan etäistä, näkymätöntä maata kohti.
YHDEKSÄS LUKU
Onnettomuus kohtaa puista merikadettia