"Hyvä on", virkkoi Walter. "Minulla ei ole siis mitään muuta sanottavaa, ja se on onni, sillä minun pitää nyt lähteä toimeeni. Käväisen asioilla liikkuessani silloin tällöin kotona nähdäkseni mitä sinulle kuuluu, eno. Ja muista, etten enää koskaan usko sinua enkä kerro sinulle mitään herra Carker nuoremmasta, jos huomaan sinun pettäneen minua!"
Solomon Gills väitti nauraen, ettei mitään petosta tulisi ilmi. Walter, jonka mielessä pyöri kaikenlaisia epäkäytännöllisiä keinoja rikastua ja kohottaa puinen merikadetti riippumattomaan asemaan, lähti Dombey ja Pojan liiketaloon huolestuneemman näköisenä kuin tavallisesti.
Niihin aikoihin asui kadunkulman toisella puolella — ulomman Bishopsgate-kadun varrella — Brogley-niminen valantehnyt välittäjä ja arviomies. Hän omisti myymälän, missä oli näytteillä kaikenlaisia käytettyjä huonekaluja, mitä ikävimmän näköisiä ja niin asetettuja ja järjestettyjä, että se ei ollenkaan vastannut niiden tarkoitusta. Tusinoittain tuoleja oli ahdettu pesutelineiden päälle, jotka vaivoin pysyttelivät tasapainossa tarjoilupöydillä, ja nämä vuorostaan seisoivat ruokapöytien nurjalla puolella, jotka oli jalat ylöspäin nostettu toisille ruokapöydille. Se oli kuitenkin vielä verrattain järkevä järjestely. Eräälle nelipatsaiselle kattovuoteelle oli asetettu ruokamaljojen kansia, viinilaseja ja karahveja sellaisen miellyttävän seurueen kuin puolen tusinan hiilihangon ja kattolampun kestitsemiseksi. Joukko akkunaverhoja ilman niihin kuuluvia ikkunoita koristi suloisesti lipastoröykkiötä, jonka päälle oli ladottu pieniä apteekin purtilolta. Koditon takkamatto, joka oli erotettu luonnollisesta toveristaan tulisijasta, uhmasi kirpeää itätuulta onnettomuudessaan ja värisi alakuloisessa sopusoinnussa kimeästi valittelevan pianon kanssa, joka kului loppuun kieli kerrallaan ja toisti heikkona kaikuna kadun ääniä kitisevissä ja sekavissa aivoissaan. Brogleyn myymälässä oli aina suuri varasto käymättömiä kelloja, jotka eivät koskaan liikauttaneet osoitinta ja näyttivät yhtä mahdottomilta rupeamaan käyntiin kuin niiden entisten omistajain liikekin. Niinikään näkyi siellä erilaisia kuvastimia, jotka oli ilman nimenomaista tarkoitusta sovitettu niin, että ne heijastivat monin kerroin vararikon ja perikadon loppumatonta kuvaa.
Brogley itse oli tihrusilmäinen, punanaamainen ja kiharatukkainen mies, jolla oli pyylevä ruumis ja tyytyväinen mielenlaatu — sillä tuollainen laji Cajus Mariuksia, joka istuu toisten ihmisten Karthagon raunioilla, voi varsin hyvin säilyttää mielenrauhansa. Hän oli joskus poikennut Solomonin myymälään kysyäkseen jotakin vanhan laivakojekauppiaan alaan kuuluvaa esinettä. Walter tunsi hänet sen verran, että tervehti häntä kadulla, jos sattui tulemaan vastaan. Mutta koska Solomon Gillskään ei ollut sen tutumpi tämän välittäjän kanssa, hämmästyi Walter aika lailla, kun hän pistäytyessään lupauksensa mukaan eräällä käynnillään kotiin näki Brogleyn istuvan takahuoneessa kädet taskuissa ja hänen hattunsa riippuvan oven takana.
"No niin, Sol-eno!" huudahti Walter. Ukko istui surkean näköisenä pöydän toisella puolella, silmälasit — harvinaista kyllä — silmien kohdalla eikä otsalla. "Mitä sinulle nyt kuuluu?"
Solomon pudisti päätään ja viittasi kädellään välittäjään kuin esitellen hänet.
"Onko jotakin tapahtunut?" kysyi Walter samalla kun hänen henkensä melkein salpautui.
"Ei, ei. Ei mitään ole tapahtunut", vastasi Brogley. "Älkää antako sen tehdä itseänne rauhattomaksi."
Walter katsahti välittäjästä enoonsa, ääneti ihmetellen.
"Asia on niin", virkkoi Brogley, "että maksettavaksi on langennut pieni velkakirja — arvoltaan kolmesataaseitsemänkymmentä ja vähän päälle — ja se on minun hallussani".