Sillä häntä pidätti ulkopuolella puinen varustus, joka ulottui oviaukon poikki ja oli asetettu siihen estämään pikku MacStingereitä putoamasta portaita alas leikkiessään.
"Luulisinpä sellaisen pojan pääsevän oveni yli sisään, joka osaa hakata sen kappaleiksikin", sanoi rouva MacStinger halveksivasti.
Mutta kun Walter käsitti, että hänelle nyt oli annettu lupa astua sisään ja hypähti oven yli, kysyi rouva MacStinger paikalla, oliko englantilaisella naisella kotirauhaa vai ei ja täytyikö hänen sallia "roskaväen" murtautua sisään. Hänen halunsa päästä näistä asioista selville oli yhä vielä hyvin kiihkeä, kun Walter jo oli tunkeutunut pieniä portaita ylös pesuvaatteiden höyrystä tihenneen keinotekoisen sumun läpi, joka peitti koko asunnon kostealla hiellä, astunut kapteeni Cuttlen huoneeseen ja tavannut tämän herrasmiehen väijyksissä oven takana.
"En ole koskaan ollut tuolle naiselle penninkään velassa, Walter", virkkoi kapteeni Cuttle hiljaisella äänellä, pelon kuvastuessa selvästi hänen kasvoillaan. "Olen tehnyt hänelle tuhansia hyviä palveluksia ja lapsille myöskin. Mutta välistä hän kuitenkin on oikea äkäpussi. Huh!"
"Minä lähtisin pois, kapteeni Cuttle", sanoi Walter.
"En uskalla", vastasi kapteeni. "Hän löytäisi minut kaikkialta, minne menisin. Istuppas. Mitä Gillsille kuuluu?"
Kapteeni söi paraikaa päivällistä (hattu päässään). Ruokana oli kylmää lampaanreittä, portteria ja joitakin höyryävän kuumia perunoita, jotka hän oli itse keittänyt ja joita hän otti tulen viereisestä kattilasta sitä mukaa kuin tarvitsi. Päivällisen ajaksi hän oli irroittanut koukun oikeasta kädestään ja ruuvannut tilalle puiseen kuoppaan veitsen, jolla jo oli alkanut kuoria perunaa Walterille. Hänen huoneensa olivat hyvin pienet ja täynnä tupakansavua, mutta oikein siistit. Kaikki oli niin huolellisesti sijoitettu paikalleen kuin siellä tapahtuisi maanjäristys aina puolen tunnin kuluttua.
"Kuinka Gills jakselee?" kysyi kapteeni.
Walter, joka oli nyt jo vähän päässyt hengästyksestään ja käynyt alakuloiseksi — nopea kävely oli näet hetkeksi saanut hänet reippaammalle mielelle —, katseli vähän aikaa kysyjään, huudahti: "kapteeni Cuttle!" ja puhkesi kyyneliin.
Mitkään sanat eivät voi kuvailla sitä hämmennystä, johon kapteeni tästä näystä joutui. Rouva MacStinger haihtui sen rinnalla olemattomiin. Kapteeni pudotti perunansa ja haarukkansa — ja olisi pudottanut veitsenkin, jos olisi osannut, ja istui tuijottaen poikaan kuin odottaisi seuraavalla hetkellä kuulevansa keskellä kaupunkia auenneen kuilun, joka oli nielaissut hänen vanhan ystävänsä kahvinruskeine pukuineen, nappeineen, ajanmittareineen, silmälaseineen, kaikkineen.