Kapteeni oli niitä puisevan näköisiä miehiä, joita vilkkaimmankaan mielikuvituksen on melkein mahdoton kuvitella toisenlaisissa vaatteissa kuin missä heidät on tottunut näkemään. Kun siis Walter koputti ovelle ja kapteeni heti työnsi päänsä ulos eräästä pikku ikkunastaan ja tervehti häntä kova vahakangashattu jo päässään, paidankaulus koholla kuin purje ja väljä sininen puku yllään, oli Walter yhtä varma siitä, että kapteeni aina esiintyi tuollaisessa asussa, kuin jos hän olisi ollut lintu, jolla oli tuollaiset höyhenet.
"Walter, poikaseni!" huudahti kapteeni Cuttle. "Koputa uudelleen.
Kovasti! Tänään on pesupäivä."
Kärsimättömyydessään Walter jyskytti ovea hurjasti.
"Kovaltapa se tuntuukin!" virkkoi kapteeni Cuttle ja veti oitis päänsä sisään kuin odottaisi tuulenpuuskaa.
Hän ei erehtynytkään, sillä kolkutuksen jälkeen ilmestyi näkyviin hämmästyttävän nopeasti nainen, leskirouva, jonka hihat oli kääritty ylös olkapäihin asti ja jonka saippuavaahdon peittämät käsivarret tuoksuivat kuumalta vedeltä. Ennenkuin hän katsoi Walteriin, tarkasti hän ovenkolkutinta ja mitellen häntä silmillään kiireestä kantapäähän asti sanoi ihmettelevänsä, että hän oli jättänyt siitä mitään jäljelle.
"Tiedän, että kapteeni Cuttle on kotona", virkkoi Walter hymyillen sovinnollisesti.
"Onko hän?" vastasi leski. "Tosiaanko?"
"Hän on juuri puhunut kanssani", selitti Walter hengästyneenä.
"Vai niin", vastasi rouva. "Sitten te ehkä viette hänelle rouva MacStingerin terveiset ja sanotte, että kun hän ensi kerran alentaa itsensä puhelemaan ikkunasta, hän saa olla hyvä ja tulla itse alas avaamaan ovenkin." Rouva MacStinger puhui kovalla äänellä ja kuunteli, tehtäisiinkö hänelle mitään huomautuksia ensimmäisestä kerroksesta.
"Toimitan asianne perille", sanoi Walter, "jos olette niin hyvät ja päästätte minut sisään".