"Entä hänen käytöksensä, rakas Louisa!" sanoi neiti Tox. "Hänen ryhtinsä! Hänen arvokkuutensa! Ei mikään kuva, jonka olen koskaan nähnyt kenestäkään, ole ollut puoleksikaan niin täynnä näitä ominaisuuksia. Ajatelkaahan, niin ylhäistä, niin lujaa, niin peräti laajaa rinnan kohdalta, niin suoraa! Ei vähempää kuin rahakas Yorkin herttua, rakkaani", virkkoi neiti Tox. "Näin minä määrittelisin hänet."
"Mitä nyt, rakas Paul!" huudahti rouva Chick veljensä palattua, "sinä näytät ihan kalpealta! Onko jotakin hullusti?"
"Ikäväkseni minun on mainittava sinulle, Louisa, että he sanoivat
Fannyn —"
"Kuulehan, rakas Paul", vastasi hänen sisarensa nousten seisomaan, "älä usko sitä. Jos sinulla on ollenkaan luottamusta minun kokemukseeni, Paul, saat täydellisesti tyyntyä ja uskoa, ettei tarvita mitään muuta kuin ponnistus Fannyn taholta. Ja tuohon ponnistukseen", jatkoi hän riisuen hatun päästään ja sovitellen sensijaan myssyn kaikessa rauhassa, "häntä täytyy rohkaista ja, jos välttämättömäksi käy, suorastaan pakottaakin. Kas niin, rakas Paul, tule yläkertaan kanssani."
Dombey, joka sen lisäksi, että antoi sisarensa yleensäkin vaikuttaa itseensä aikaisemmin mainitusta syystä, tosiaankin luotti häneen kokeneena ja puuhakkaana rouvana, suostui ja seurasi häntä heti potilaan huoneeseen.
Rouva Dombey makasi vuoteellaan samassa asennossa, johon oli jäänyt miehensä lähdettyä, puristaen pikku tytärtään rintaansa vasten. Lapsi oli takertunut kiinni häneen yhtä kiihkeästi kuin aikaisemminkin eikä ollenkaan kohottanut päätään tai siirtänyt pehmeää poskeansa äitinsä kasvoista, ei katsonut ympärillä seisoviin, ei puhunut tai liikkunut tai vuodattanut kyyneltäkään.
"Hän oli levoton ilman pikku tyttöä", kuiskasi tohtori Dombeylle.
"Katsoimme parhaaksi päästää lapsen taas sisälle."
Vuoteen ympärillä oli juhlallisen hiljaista, ja molemmat läsnäolevat lääkärit näyttivät katselevan horroksissa olevaa sairasta niin säälivästi ja niin vähän toivoen, että rouva Chick aluksi luopui aikomuksestaan. Mutta pian kooten voimansa eli, niinkuin hän sanoi, mielenmalttinsa hän istuutui vuoteen viereen ja sanoi matalalla, täsmällisellä äänellä:
"Fanny! Fanny!"
Vastaukseksi ei kuulunut muuta ääntä kuin Dombeyn ja tohtori Parker Pepsin kellojen kovaa tikitystä, ikäänkuin ne olisivat ajaneet toisiaan takaa hiljaisuudessa.