"Fanny, rakkaani", virkkoi rouva Chick teeskennellyn keveästi, "herra Dombey on tullut katsomaan sinua. Etkö tahdo puhua hänelle? He tahtovat panna pikku poikasi — tiedäthän, Fanny, pienokaisen, jota luullakseni tuskin vielä olet nähnytkään — vuoteeseesi, mutta eivät voi, ennenkuin vähän reipastut. Eiköhän olisi aika, että vähän kokoilisit tarmoasi? Mitä?"
Hän kallisti korvansa vuodetta kohti ja kuunteli katsellen samalla ympärilleen toisiin huoneessa oleviin ja pitäen sormeansa ylhäällä.
"Mitä?" toisti hän, "mitä sanoit, Fanny? En kuullut."
Ei kuulunut sanaa eikä äännähdystäkään vastaukseksi. Dombeyn ja tohtori
Parker Pepsin kellot tuntuivat kiiruhtavan nopeammin.
"Kuulehan, todellakin, rakas Fanny", sanoi käly muuttaen asentoaan ja puhuen vähemmän luottavasti ja vakavammin vasten tahtoaankin, "minun pitää ihan suuttua, jollet herää. Sinun täytyy välttämättä tehdä ponnistus, ehkäpä hyvin suuri ja tuskallinen ponnistus, johon et ole halukas, mutta tiedäthän, että tämä on ponnistusten maailma, Fanny, emmekä me saa milloinkaan masentua, kun niin paljon riippuu meistä. Kuulehan! Koeta toki! Minun täytyy todellakin torua sinua, jollet koeta!"
Kellojen kilpatikitys tätä seuraavana hiljaisuuden hetkenä oli hurjan raivoisa. Ne tuntuivat reuhtovan ja koettavan kampata toisiaan.
"Fanny", virkkoi Louisa, katsellen ympärilleen yhä levottomamman näköisenä. "Katsohan edes minuun. Avaa vain silmäsi näyttääksesi, että kuulet ja ymmärrät. Etkö tahdo? Laupias taivas, hyvät herrat, mitä pitää tehdä?"
Molemmat lääkärit vaihtoivat silmäyksen vuoteen yli, ja vanhempi kuiskasi kumartuen jotakin lapsen korvaan. Pikku olento, joka ei ollut käsittänyt kuiskauksen tarkoitusta, käänsi häntä kohden kalpeat kasvonsa, mutta ei kuitenkaan irroittanut otettaan. Kuiskaus toistettiin.
"Äiti!" sanoi pikku tyttö.
Tämä heikko ääni, niin tuttu ja hellästi rakastettu, sai aikaan jonkinmoisen tajunnan merkin näinkin likellä loppua. Hetkisen värisivät suljetut silmäluomet, ja sieraimet vavahtivat, ja perin heikko hymy näkyi huulilla.