Vanha Sol puristi vastaukseksi hänen kättään ja kiitti häntä.
Sitten kapteeni Cuttle pani niin vakavasti kuin tilanne vaati pöydälle molemmat teelusikat, sokeripihdit, hopeakellon ja käteiset rahat ja kysyi välittäjältä, herra Brogleyltä, paljonko hän niistä maksaisi.
"Mitä ihmettä te tarkoitatte!" huudahti välittäjä. "Ette suinkaan luule noiden esineiden tässä auttavan?"
"Miksi ei?" kysyi kapteeni.
"Miksikö? Velkakirjan summa on kolmesataaseitsemänkymmentä ja vähän päälle", vastasi välittäjä.
"Mitä siitä", sanoi kapteeni, vaikka nähtävästi kauhistui näitä numeroita, "luulisinpä kaiken olevan kalaa, mikä tulee teidän verkkoonne".
"Tietysti", vastasi Brogley, "mutta kilohailit eivät ole valaita".
Tähän huomautukseen sisältyvä viisaus näytti yllättävästi tehoavan kapteeniin. Hän mietti asiaa jonkin aikaa ja tuijotti samalla välittäjään kuin suureen neroon. Sitten hän kutsui Solomon Gillsin syrjään.
"Gills", virkkoi kapteeni Cuttle, "mitä tämä juttu oikein merkitsee?
Kuka sinun velkojasi on?"
"Hst", vastasi ukko. "Tule kauemmas. Älä puhu Wallyn kuullen. Se on takuu Wallyn isän puolesta — vanha velka. Olen maksanut siitä melkoisen osan, Ned, mutta liikkeeni tuottaa nyt niin huonosti, etten juuri tällä haavaa voi mitään. Olen tätä aavistanut, mutta en voinut välttää. Millään ehdolla ei sanaakaan Wallyn läsnäollessa."