"Onhan sinulla sentään jonkin verran rahaa, eikö niin?" kuiskasi kapteeni.
"Kyllä, kyllä — niin — on minulla jonkin verran", vastasi vanha Sol, pistäen kätensä ensin tyhjiin taskuihinsa ja sitten puristellen tekotukkaansa kuin luulisi voivansa pusertaa siitä kultaa, "mutta minä — sitä vähäistä, mitä minulla on, ei voi niin helposti muuttaa rahaksi, Ned. Siihen ei pääse käsiksi. Olen koettanut saada siitä jotakin irti Wallyn vuoksi, ja minä olen vanhanaikuinen ja jäänyt jälkeen muista. Rahani ovat täällä ja tuolla ja — ja, lyhyesti sanoen, niitä ei ole missään", virkkoi ukko katsellen ihan sekaantuneena ympärilleen.
Nyt hän näytti niin löyhäpäiseltä, joka on kätkenyt ra- hansa eri paikkoihin muistamatta enää minne, että kapteeni seurasi hänen silmiään heikosti toivoen hänen muistavan kätkeneensä muutamia satoja puntia savutorveen tai kellariin. Mutta Solomon Gills tiesi asian laidan paremmin.
"Minä olen jäänyt kokonaan jäljelle ajastani, rakas Ned", jatkoi Sol alistuneen epätoivoisena. "Ei ole mitään hyötyä siitä, että koetan laahustella sen jäljessä. Parasta olisi, jos varasto myytäisiin — se on suuremman arvoinen kuin tuo velkakirja — ja minä lähtisin kuolemaan jonnekin sen jäännöksellä. Minulla ei ole tarmoa jäljellä. En ymmärrä asioita. Parasta on nyt lopettaa koko juttu. Myykööt varaston ja ottakoot tuon alas", virkkoi ukko osoittaen alakuloisesti puista merikadettia, "ja heittäkööt meidät molemmat yhdessä säpäleiksi". "No mitä suunnitelmia sinulla on Walterin hyväksi?" kysyi kapteeni. "Malta nyt, Gills, istu paikallesi ja anna minun ajatella asiaa. Jollei minun täytyisi elää pienellä vuosikorolla, joka on juuri riittänyt näihin asti, ei minun tarvitsisi sitä ajatella. Mutta puske sinä vain pääsi tuulta vasten", lisäsi hän, esittäen taas kumoamattoman lohdutuksensa, "niin kaikki käy hyvin!"
Sol-vanhus kiitti häntä sydämestään ja meni panemaan päänsä — ei tuulta vasten, vaan takahuoneen tulisijaa kohti.
Kapteeni Cuttle asteli jonkin aikaa edestakaisin myymälässä kovasti miettien ja vetäen tuuheat mustat kulmakarvansa välistä yhtä kiivaasti yhteen nenän yläpuolella kuin ukkosilmalla pilvet kokoontuvat vuoren kohdalle, niin että Walter pelkäsi vähimmässäkään määrässä häiritä hänen ajatustensa kulkua. Brogley, joka ei suinkaan halunnut olla vaivaksi toisille ja jolla oli suora ja ujostelematon mielenlaatu, liikuskeli hiljaa vihellellen tavaroiden seassa, koputteli ilmapuntareita ja ravisteli kompasseja kuin ne olisivat olleet lääkepulloja, nosteli avaimia magneetilla, katseli kaukoputkien läpi ja koetti perehtyä maapalloihin, sovitteli kaksoisviivoittimia haralleen nenänsä päälle ja huvitteli muillakin sentapaisilla luonnontieteellisillä kokeilla.
"Walter!" huudahti kapteeni vihdoin. "Minä olen keksinyt sen."
"Oletteko, kapteeni Cuttle?" kysyi Walter kovasti innoissaan.
"Kuuleppas nyt, poikani", sanoi kapteeni. "Myymälävarasto on toisena takaajana, minä toisena. Sinun isäntäsi luovuttaa rahat."
"Herra Dombey!" änkytti Walter.