"Kuinka niin, neiti Tox?" kysyi Dombey.
"Tuo herra, jolla on tuollainen — vehje", jatkoi neiti Tox vilkaisten kapteeni Cuttleen, "on jättänyt pöydälle teidän viereenne."
"Jopa nyt jotakin!" huudahti Dombey pyyhkäisten kapteenin omaisuuden luotaan ikäänkuin siinä olisi tosiaankin ollut vain muruja. "Ottakaa pois nuo tavarat. Olen kiitollinen teille, neiti Tox, se oli teidän tavallisen hienotunteisuutenne kaltaista. Suvaitkaa ottaa mukaanne nuo esineet, hyvä herra!"
Kapteeni Cuttle tunsi, ettei hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin taipua. Mutta häntä liikutti niin Dombeyn ylevämielinen kieltäytyminen vastaanottamasta ulottuvilleen koottuja kalleuksia, että hän talletettuaan teelusikat ja sokeripihdit toiseen taskuun ja rahat toiseen ja pistettyään suuren kellonsa hitaasti sille kuuluvaan säilöpaikkaan ei voinut olla tarttumatta Dombeyn oikeaan käteen eheällä vasemmallaan ja pitäen vahvoilla sormillaan sen kämmentä ylöspäin painamatta siihen koukkuansa ihastuksen puuskassa. Tämä lämpimän tunteen ja kylmän raudan kosketus sai Dombeyn värisemään sisintään myöten.
Sitten kapteeni Cuttle heitti koukullaan naisille useampia lentosuukkoja hyvin sirosti ja kohteliaasti ja lausuttuaan erittäin jäähyväiset Paulille ja Florencelle seurasi Walteria ulos huoneesta. Florence aikoi juosta heidän jäljessään sydämensä innon pakottamana lähettääkseen terveisiä vanhalle Solille, mutta Dombey kutsui hänet takaisin ja käski hänen pysyä paikallaan.
"Eikö sinusta koskaan tule Dombeytä, lapsi kulta!" huudahti rouva Chick juhlallisen moittivasti.
"Rakas täti", pyysi Florence, "älä suutu minuun. Minä olen niin kiitollinen isälle!"
Hän olisi juossut isänsä syliin ja kietonut käsivartensa hänen kaulansa ympäri, jos olisi uskaltanut, mutta hän ei tohtinut, vaan katseli kiitollisesti isäänsä päin. Tämä istui miettiväisen näköisenä, välillä katsahtaen rauhattomasti tyttäreensä, kuitenkin enimmäkseen tarkastellen Paulia, joka käveli edestakaisin huoneessa ylpeän arvokkaana, koska oli antanut nuorelle Gaylle rahaa.
Kuinka sitten oli nuoren Gayn — Walterin — laita!
Hän oli ihastuksissaan voidessaan puhdistaa enonsa kodin ulosottomiehistä ja välittäjistä ja kiiruhti takaisin hyvine uutisineen. Ja sitten hänelle taas tuli suuri ilo, kun kaikki oli järjestetty ja suoritettu seuraavana päivänä ennen puoltapäivää ja hän illalla sai istua pienessä takahuoneessa vanhan Solin ja kapteeni Cuttlen kanssa ja näki laivakojeiden kauppiaan jo virkistyvän ja jälleen toivovan hyvää tulevaisuudesta ja tuntevan, että puinen merikadetti oli yhä hänen omansa. Mutta tunnustettava on, että Walter toisaalta tunsi itsensä nöyryytetyksi, vaikka hänen kiitollisuutensa Dombeytä kohtaan ei siitä ollenkaan vähentynyt. Juuri kun raaka tuuli auttamattomasti tuhoaa nupullaan olevat toiveemme, olemme taipuvaisimpia kuvailemaan mielessämme, millaisia kukkia niihin olisi voinut kehittyä, jollei tuhoa olisi tullut. Nyt kun Walter tunsi olevansa erotettu Dombeyn korkealta tasolta uuden hirveän romahduksensa vuoksi ja tajusi, että hänen kaikki vanhat rohkeat mielikuvansa olivat hajonneet joka ilmansuuntaan hänen pudotessaan, alkoi hän epäillä, että niiden herättämissä näyissä hän oli kerran vuosikausien kuluttua kosivinaan Florencea.