Dombey odotti, kunnes rouva Pipchin oli heilutellut ja pudistellut päätänsä ja rypistellyt otsaansa kuin murskatakseen kokonaisen armeijan Bitherstonen ja Pankeyn tapaisia. Sitten Dombey virkkoi tyynesti, mutta oikaisevasti: "En tarkoita Florencea, rouva Pipchin, vaan Paulia."
Rouva Pipchin olisi sovittanut saman parannusmenetelmän Paulinkin uppiniskaisuuteen, mutta koska hänen harmaa kylmä silmänsä oli kyllin terävänäköinen huomaamaan, että tuollainen lääke, niin tepsivä kuin se voisikin olla Florenceen, ei sopisi Paulille Dombeyn mielestä, muutti hän kantaansa ja todisti, että olosuhteiden muutos, uusi seura ja se erilainen elintapa, jota poika saisi noudattaa tohtori Blimberin luona, ja ne opinnot, joita hän siellä harjoittaisi, vieroittaisivat hänet pian sisarestaan. Koska tämä sopi yhteen Dombeyn oman toivon ja uskon kanssa, herätti se hänessä yhä parempaa luottamusta rouva Pipchinin järkevyyteen. Ja kun rouva Pipchin samalla valitti rakkaan pikku ystävänsä menettämistä (mikä ei suinkaan ollut hänelle kovin järkyttävä kolaus, sillä hän oli odottanut sitä kauan, eikä aluksi ollutkaan sovittu muusta kuin kolmen kuukauden oleskelusta hänen luonaan), sai Dombey oikein kauniin käsityksen rouva Pipchinin epäitsekkyydestä. Ilmeisesti hän oli kovasti pohtinut asiaa, sillä hän oli jo laatinut valmiiksi suunnitelman, jonka nyt esitti syöjättärelle. Sen mukaan lähetettäisiin Paul tohtori Blimberin laitokseen viikko-oppilaaksi ensiksi puolen vuoden ajaksi, jonka kuluessa Florence asuisi rouva Pipchinin luona, jotta veli voisi käydä siellä häntä tervehtimässä lauantaisin. Se vieroittaisi Paulin vähitellen, sanoi Dombey, mutta luultavasti hän samalla muisti, ettei Paulia ollut aikaisemmin saatu vähitellen vieroitetuksi.
Dombey lopetti keskustelun lausumalla toivomuksen, että rouva Pipchin yhä pysyisi hänen poikansa ylivalvojana niin kauan kuin hän opiskelisi Brightonissa. Suudeltuaan Paulia, käteltyään Florencea, nähtyään nuoren Bitherstonen juhlakauluksessaan ja saatuaan pikku neiti Pankeyn itkemään taputtamalla häntä päälaelle (mikä kohta oli erikoisen hellä, koska rouva Pipchinillä oli tapana rummuttaa sitä sorminivelillään kuin tyhjää tynnyriä), hän poistui hotelliinsa päivälliselle varmana siitä, että Paul nyt vahvistuessaan ja iän karttuessa saisi ruveta nauttimaan tarmokasta opetusta valmistuakseen loistavaan asemaansa ja että tohtori Blimber oli oikea mies hänen opettajakseen.
Aina kun herraspoika joutui tohtori Blimberin käsiin, tiesi hän myös varmasti joutuneensa kovaan puristukseen. Tohtori ei ottanut laitokseensa enempää kuin kymmenen poikaa, mutta hänellä oli varastossa aina oppia vähintäänkin sadalle, ja hänen elämänsä tehtävänä ja ilona oli päntätä nuo kymmenen onnetonta sitä täpötäyteen.
Oikeastaan oli tohtori Blimberin laitos suuri ansari, jossa oli vakinaisesti käynnissä väkinäinen kehittäminen. Kaikki Pojat kukoistivat ennen aikaansa. Henkisiä vihreitä herneitä sai jo jouluksi ja henkistä parsaheinää pitkin vuotta. Matemaattiset karviaismarjat (vieläpä kerrassaan happamet) menestyivät tohtori Blimberin hoidossa tavattoman varhain ja erittäin pienissä pensaissa. Kaikenlaatuisia kreikkalaisia ja latinalaisia vihanneksia saatiin kuivimmistakin pojanoksista ja jäätävän kylmissä oloissa. Luonto ei merkinnyt kerrassaan mitään. Välittämättä siitä, millaisia hedelmiä jokin nuorukainen oli aiottu kantamaan, osasi tohtori Blimber saada hänessä kehittymään oman kaavansa mukaisia.
Kaikki tämä oli hyvin hauskaa ja nerokasta, mutta tällaista ansarijärjestelmää seurasivat myöskin sen varjopuolet. Varhaiskypsissä hedelmissä ei ollut oikeaa makua, eivätkä ne myöskään säilyneet hyvin. Sitäpaitsi eräs nuori herra, jolla oli paisunut nenä ja tavattoman suuri pää (vanhin niistä kymmenestä, jotka olivat suorittaneet koko kurssin), lakkasi äkkiä eräänä päivänä kukoistamasta ja jäi laitokseen pelkkänä kuivana oksana. Ja ihmiset sanoivat tohtorin panneen nuoren Tootsin liian kovalle, niin että poika menetti aivonsa samoihin aikoihin kuin hänen viiksensä alkoivat kasvaa.
Ainakin oli Toots siellä yhä vielä. Hänellä oli perin karkea ääni ja tavattoman kimakka mieli. Hän sovitteli koristeneuloja paidanrinnukseensa ja piti sormusta liivintaskussaan voidakseen panna sen salavihkaa pikkusormeensa, kun oppilaat lähtivät kävelylle. Tuon tuostakin hän rakastui heti ensi näkemältä lapsentyttöihin, joilla ei ollut aavistustakaan hänen olemassaolostaan. Myöhään iltaisin hän tuijotti kaasun valaisemaan maailmaan kolmannen kerroksen vasemmanpuolisesta nurkka-akkunasta rautaisten poikkipienojen yli kuin ylettömästi paisunut keruubi, joka oli jäänyt tuonne korkeuteen liian kauaksi aikaa.
Tohtori oli kookas mustapukuinen herra, jolla oli polvien kohdalla nauhat ja niiden alapuolella sukat näkyvissä. Hänellä oli kiiltävän kalju pää, kumea ääni ja leuka niin runsaasti kaksin kerroin, että oli suorastaan ihme, kuinka hänen onnistui ajaa partansa saamatta haavoja ihon poimuihin. Hänen silmänsä olivat hyvin pienet ja melkein aina puoleksi ummessa, ja hänen suunsa oli aina melkein irvessä, ikäänkuin hän olisi juuri saanut jonkin pojan kiinni tyhmyydestä ja aikoisi itse ruveta tuomitsemaan. Niinpä kun tohtori pisti oikean kätensä takkinsa sisäpuolelle ja toisen kätensä taakseen ja heilutti päätänsä tuskin huomattavasti, samalla tehden heikkohermoiselle tulokkaalle vain tavallisen kysymyksen, tuntui se sfinksin lausumalta ja lisäsi hänen laitoksensa arvoa.
Tohtorin talo, jonka julkisivu oli merelle päin, oli hyvin komea. Sisältä se ei juuri ollut iloisen näköinen, pikemminkin päinvastoin. Synkänväriset verhot, joiden mittasuhteet olivat hyvin niukat, piiloutuivat alakuloisina akkunoiden taakse. Pöydät ja tuolit oli työnnetty riveihin huoneen syrjälle, missä ne seisoivat kuin jonkin summan numerot. Juhlahuoneissa paloi niin harvoin tulta, että ne tuntuivat kuin kaivoilta, ja vierailija vastasi silloin sankoa. Ruokasali näytti olevan vihoviimeinen paikka, jossa saattoi ajatella syömistä tai juomista. Koko talossa ei kuulunut muuta ääntä kuin eteisen suuren kellon tikitys, jonka saattoi erottaa ullakkokerrokseen asti. Välillä kuitenkin kuului läksyjään lukevien poikien yksitoikkoista löpinää kuin alakuloisen kyyhkysparven kukerrusta.
Neiti Blimberkään, vaikka hän oli solakka ja miellyttävä tyttö, ei miedontanut tämän talon vakavuutta. Hänessä ei voinut huomata joutavaa keveyttä. Hänen tukkansa oli lyhyeksi leikattu ja kiharainen, ja hän käytti silmälaseja. Hän oli kuivettunut ja tomuttunut työskennellessään kuolleitten kielten kaivoksissa. Elävät kielet eivät merkinneet mitään neiti Blimberille. Niiden täytyi olla kuolleita — kuolleita kuin pölkky: silloin neiti Blimber ryhtyi kaivamaan niitä esille kuin sadun peikko.