Rouva Blimber, hänen äitinsä, ei tosin ollut oppinut nainen, mutta luulotteli olevansa, ja sehän näytti samalta. Hän huomautti iltakutsuissa, että jos hän olisi tuntenut Ciceron, olisi hän kuollut tyytyväisenä. Hänen elämänsä jatkuvana ilona oli nähdä tohtorin nuorten oppilasten kävelevän erilaisina kuin muut nuoret herrat, kaulassa mahdollisimman korkea kaulus ja jäykkä kaulaliina. Se oli niin klassillista, sanoi hän.
Mitä tohtori Blimberin apuopettajaan, kandidaatti Feederiin tulee, oli hän oikeastaan jonkinlainen elävä posetiivi hyvin rajoitettuine sävelineen, joita hän vaihtelematta soitteli yhä uudelleen. Ehkä hänet olisi aikaisemmin voinut varustaa laajemmilla äänivaroilla, jos kohtalo olisi ollut hänelle suosiollinen, mutta niin ei ollut asian laita, vaan hän omisti ainoastaan kovin suppean asteikon; hänen tehtäväkseen oli sattunut sillä yhä hämmentää tohtori Blimberin oppilasten nuoria ajatuksia. Jo varhain täyttyi näiden nuorukaisten mieli kalvavilla suruilla. Heillä ei ollut mitään rauhaa kovasydämisiltä teonsanoilta, julmilta nimisanoilta, heltymättömiltä lauseopillisilta käänteiltä ja kummittelevilta kirjoitusharjoituksilta, jotka kiusasivat heitä unessakin. Keinotekoinen kehittämisjärjestelmä sai aikaan sen, että nuorukainen tavallisesti menetti iloisuutensa kolmessa viikossa. Kolmen kuukauden kuluttua hänen hartioillaan lepäsivät kaikki maailman huolet. Neljän kuukauden perästä hänen tunteensa vanhempiaan ja holhoojiaan kohtaan olivat katkerat, viiden kuukauden kuluttua hän oli vanha ihmisvihaaja, ja kuudennen kuukauden loputtua hän kadehti Curtiusta, joka sai siunatun turvan maan sisässä. Ensimmäisen vuoden päättyessä hän oli tullut siihen johtopäätökseen, josta ei koskaan enää luopunut, nimittäin että kaikki runoilijain haaveet ja viisaitten opit olivat vain kokoelma sanoja ja kielioppia ilman minkäänlaista merkitystä oikeassa elämässä. Mutta tohtorin ansarissa hän kukoisti yhä edelleen, ja tohtorin kunnia ja maine olivat korkealla hänen lähettäessään talvihedelmät kotiin omaisten ja ystävien luo.
Eräänä päivänä seisoi tohtorin portailla Paul läpättävin sydämin, pitäen oikealla kädellään kiinni isän, vasemmalla Florencen kädestä. Kuinka lujalta ja lämpimältä tuntuikaan toisen käden puristus ja löyhältä ja kylmältä toisen!
Rouva Pipchin pysytteli uhrin takana tummahöyhenisenä ja koukkunokkaisena kuin mikäkin pahan onnen lintu. Hän oli hengästynyt, sillä Dombey oli suurissa mietteissään kävellyt nopeasti.
"Kas niin, Paul", sanoi Dombey iloisesti. "Tämä on todella oikea tapa olla Dombey ja Poika ja päästä rikkaaksi. Sinä olet nyt jo melkein mies."
"Melkein", vastasi lapsi.
Ei edes hänen lapsellinen kiihtymyksensä voinut hävittää sitä ovelaa ja samalla omituisen liikuttavaa katsetta, joka seurasi tätä vastausta.
Se sai lehahtamaan Dombeyn kasvoille tyytymättömyyden ilmeen, mutta se hävisi pian, kun ovi avautui.
"Tohtori Blimber on kai kotona?" kysyi Dombey.
Palvelija vastasi myöntävästi ja katseli heidän astuessaan sisään Pauliin kuin tämä olisi ollut pieni hiiri ja tohtorin talo hiirenloukku. Hän oli heikkosilmäinen nuori mies, jonka kasvoilla saattoi huomata alkavan virnistyksen ensimmäiset juonteet. Se oli pelkkää tylsyyttä, mutta rouva Pipchin päätti sen julkeudeksi ja hyökkäsi heti hänen kimppuunsa.