"Nyt olette jo ihan sininen kasvoiltanne", huomautti Feeder.
"Nero, Tiberius, Caligula, Heliogabalus ja monta muuta", jatkoi tohtori, "on, herra Feeder — jos suvaitsette kunnioittaa minua kuuntelemalla — merkillistä, hyvin merkillistä —"
Mutta Johnson, joka ei enää voinut hillitä itseään, puhkesi sillä hetkellä niin hurjasti yskimään, että vaikka hänen molemmat lähimmät naapurinsa paukuttivat hänen selkäänsä ja Feeder piti vesilasia hänen huulillaan ja pöytäpalvelija kävelytti häntä muutamia kertoja edestakaisin hänen tuolinsa ja sivupöydän välillä kuin vahtisotamiestä, kesti ainakin viisi minuuttia, ennenkuin hän jonkin verran tointui. Sitten seurasi syvä hiljaisuus.
"Hyvät herrat", sanoi tohtori Blimber, "nouskaamme lukemaan pöytäsiunaus. Cornelia, auta Dombey alas" — minkä jälkeen pikku Paulista ei näkynyt muuta kuin päälaki pöydänreunan yläpuolella. "Johnson saa lukea minulle huomenna ennen aamiaista ilman kirjaa kreikkalaisesta testamentista Pyhän Paavalin efesolaiskirjeen ensimmäisen luvun. Puolen tunnin kuluttua, herra Feeder, ryhdymme taas työhön."
Pojat kumarsivat ja poistuivat huoneesta, samoin Feeder. Seuraavan puolen tunnin kuluessa pojat kävelivät parittain käsi kädessä edestakaisin talon takana pikku nurmikolla tai koettivat herättää Briggsin rinnassa edes vähäisen innon kipinää. Mutta mitään niin alhaista kuin leikkiä ei ajateltukaan. Täsmälleen määräaikana kuului käsirummun ääni, ja niin aloitettiin taas opinnot tohtori Blimberin ja Feederin yhteisen valvonnan alaisina.
Koska olympolainen kävelyleikki oli tällä kerralla keskeytetty tavallista lyhyempään Johnsonin vuoksi, pääsivät kaikki oppilaat ulos ennen teenjuontia. Briggskin otti osaa tähän ajanviettoon, jonka kuluessa hän katsahti pari kolme kertaa synkästi kallionsyrjän yli. Tohtori Blimber seurasi heitä. Paulin osaksi tuli se kunnia, että tohtori itse talutti häntä. Se oli kovin suuri kunnianosoitus ja sai Paulin näyttämään kovin pieneltä ja heikolta.
Teetä tarjottiin yhtä hienolla tavalla kuin päivällistäkin. Senjälkeen pojat nousivat pöydästä ja kumarsivat samoin kuin ennenkin ja vetäytyivät sitten pois suorittaakseen sen päivän keskeneräisen työn tai valmistuakseen huomispäivän jo häämöittävään tehtävään. Paul istui nurkassa mietiskellen, ajatteliko Florence häntä ja mitä he kaikki nyt puuhasivat rouva Pipchinin luona.
Toots, jota oli pidättänyt erittäin tärkeän kirjeen laatiminen Wellingtonin herttualta, huomasi vähän ajan kuluttua pikku Paulin ja tapansa mukaan katseltuaan häntä kysyi, pitikö hän liiveistä.
Paul vastasi: "Kyllä, herra."
"Niin minäkin", virkkoi Toots.