Sinä iltana ei Toots enää puhunut sanaakaan. Hän vain katseli Paulia sennäköisenä kuin olisi pitänyt hänestä, ja koska siinä oli kyllin seuraa eikä Paulia haluttanut puhella, vastasi se hänen seurustelutarpeitaan paremmin kuin keskustelu.
Noin kello kahdeksan ajoissa käsirumpu taas kutsui rukouksiin ruokasaliin, ja sitten pöytäpalvelija tarjoili sivupöydän ääressä leipää, juustoa ja olutta niille pojille, jotka niitä halusivat. Tämän aterian lopulla tohtori sanoi: "Hyvät herrat, me aloitamme opintomme kello seitsemän huomisaamuna." Silloin näki Paul ensi kerran Cornelia Blimberin silmät ja huomasi niiden olevan itseensä suunnattuina. Kun tohtori oli puhunut, kumarsivat oppilaat taas ja menivät nukkumaan.
Yläkerran turvallisessa makuuhuoneessa Briggs sanoi päätänsä särkevän niin, että se oli halkeamaisillaan, ja lisäsi, että hän mielellään kuolisi, jollei olisi äitiä ja mustaa rastasta kotona. Tozer ei puhunut paljon, huokaili vain ja käski Paulin olla varuillaan, sillä huomenna olisi hänen vuoronsa. Lausuttuaan nämä profeetalliset sanat hän riisuutui synkkänä ja meni vuoteeseensa. Briggskin oli jo vuoteessa ja samoin Paul, ennenkuin heikkosilmäinen miespalvelija ilmestyi ottamaan pois kynttilän toivottaen samalla hyvää yötä ja hauskoja unia. Mutta hänen hyväntahtoiset toivotuksensa olivat turhat, mitä Briggsiin ja Tozeriin tuli, sillä Paul, joka makasi valveillaan pitkän aikaa ja sen jälkeenkin usein heräsi, huomasi läksyjen ahdistavan Briggsiä painajaisena ja Tozerin, jota häiritsivät unessa samanlaiset aiheet, vaikka vähemmässä määrässä, puhelevan vierailla kielillä tai mutisevan katkonaisia kreikan- tai latinankielisiä lauseita — se kaikki oli Paulista samaa sotkua ja teki yön hiljaisuudessa sanomattoman pahan ja kammottavan vaikutuksen.
Paul nukahti sitten ja näki unta, että hän käveli käsi kädessä Florencen kanssa kauniiden puutarhojen kautta. Siellä he tulivat suuren auringonkukan luo, joka äkkiä laajeni käsirummuksi ja alkoi soida. Avatessaan silmänsä hän huomasi, että oli pimeä tuulinen aamu ja tihkusade ja että todellinen käsirumpu alakerran käytävässä kehoitti hirveällä äänellä valmistautumaan päivän varalle.
Hän nousikin heti ja huomasi Briggsin, jolla tuskin näkyi olevan silmiä, painajainen ja huolet kun olivat pöhöttäneet hänen kasvonsa, vetävän saappaita jalkaansa. Tozer seisoi lattialla värisevänä ja pahantuulisen näköisenä ja hieroi hartioitaan. Paul-paralta kävi pukeutuminen työläästi, hän kun ei ollut siihen tottunut, ja senvuoksi hän pyysi tovereitaan hyväntahtoisesti sitomaan pari nauhaa hänen vaatteissaan. Mutta kun Briggs sanoi vain "anna olla" ja Tozer "kyllä maar", meni hän lähimpään kerrokseen, kun oli muuten valmis. Siellä hän näki sievän nuoren naisen nahkahansikkaat käsissä puhdistavan uunia. Tämä nuori nainen näytti hämmästyvän huomatessaan hänet ja kysyi, missä hänen äitinsä oli. Kun Paul sanoi, että hän oli kuollut, riisui tyttö hansikkaansa ja teki, mitä pyydettiin; sitäpaitsi hän vielä hieroi Paulin käsiä lämmittääkseen niitä ja suuteli häntä sitten ja sanoi, että milloin tahansa Paul tarvitsisi tuontapaista — nimittäin pukeutumisapua —, hänen pitäisi vain kysyä Meliaa. Paul kiitti häntä lämpimästi ja lupasi tehdä niin. Sitten hän meni hiljaa alakertaan sitä salia kohti, jossa pojat taas aloittivat opintonsa. Hänen sivuuttaessaan erään raollaan olevan oven kuului sisäpuolelta ääni: "Onko se Dombey?" Kun Paul vastasi: "Kyllä, neiti", sillä hän tunsi tuon äänen neiti Blimberin ääneksi, sanoi neiti Blimber: "Tule sisään, Dombey." Paul totteli.
Neiti Blimber oli samannäköinen kuin edellisenäkin päivänä, paitsi että hänellä oli huivi hartioillaan. Hänen lyhyt vaalea tukkansa oli yhtä kiharainen kuin ennenkin. Niinikään oli hänellä jo nenällään silmälasit, niin että Paul ihmetteli itsekseen, pitikö hän niitä vuoteessakin. Cornelialla oli täällä oma pieni viileä huone, jossa oli muutamia kirjoja eikä ollenkaan tulta. Mutta neiti Blimberiä ei koskaan palellut eikä nukuttanut.
"Dombey, minä lähden ulos terveyteni vuoksi", sanoi neiti Blimber.
Paul ei päässyt selville, mitä hän sillä tarkoitti ja miksi hän ei lähettänyt palvelijaa tuolle asialle, kun sää oli niin ruma. Mutta hän ei ilmaissut ajatuksiaan ääneen, sillä hänen huomionsa kiintyi pieneen kirjapinoon, jota neiti Blimber näytti juuri järjestelleen.
"Nämä kuuluvat sinulle, Dombey", virkkoi neiti Blimber.
"Kaikkiko?" kysyi Paul.