"Minäkin toivoisin, että voisit ja tahtoisit niin tehdä."
Tämän keskustelun aikana Walter oli katsellut vuorotellen kumpaakin veljestä tuskan ja hämmästyksen vallassa. Se, joka oli iältään vanhempi, mutta toimeltaan vähäarvoisempi, seisoi silmät lattiaan luotuina ja pää kumarassa, nöyrästi kuunnellen toisen moitteita. Vaikka ne tuntuivat kovin katkerilta äänenpainon ja ilmeen vuoksi, joka niihin liittyi, ja myös Walterin läsnäolon johdosta, ei asianomainen itse lausunut muuta vastalausetta kuin vain kohotti vähän oikeaa kättään rukoilevasti kuin olisi tahtonut sanoa: "Säästä minua!" Sellaisena hän olisi voinut seisoa teloittajansa edessä, jos nuo sanat olisivat olleet iskuja ja hän urhoollinen mies, mutta ankaran väkivallan alainen ja ruumiillisten kärsimysten heikontama.
Jalomielisenä ja herkkätunteisena, samalla pitäen itseään näiden herjausten viattomana aiheuttajana, sekaantui Walter nyt asiaan innokkaasti ja vakavasti.
"Herra Carker", virkkoi hän kääntyen konttoripäällikön puoleen, "tämä on tosiaankin yksinomaan minun syyni. Jonkinlainen varomattomuus, josta en voi kyllin moittia itseäni, on ollut syynä siihen, että olen maininnut herra John Carkerin nimen useammin kuin on ollut tarpeellista ja antanut hänen nimensä livahtaa huuliltani toisinaan vastoin teidän nimenomaista tahtoanne. Mutta se on ollut vain oma erehdykseni. Emme ole koskaan vaihtaneet sanaakaan tästä asiasta — ja suoraan sanoen hyvin vähän puhelleet muustakaan. Eikä se ole ollut", lisäsi Walter lyhyen äänettömyyden jälkeen, "yksinomaan varomattomuutta minun taholtani, sillä koko sinä aikana, jonka olen täällä ollut, olen tuntenut mieltymystä herra Carkeriin ja tuskin voinut olla hänestä joskus puhumatta, kun olen häntä niin paljon ajatellut."
Walter puhui näin syvimmästä sydämestään ja rehellisessä innossa. Sillä hän katseli kumaraista päätä, painuneita silmiä ja kohotettua kättä ja ajatteli: "Niin minusta on tuntunut. Miksi siis en myöntäisi sitä tämän hyljityn, murtuneen miehen hyväksi?"
"Olettepa suorastaan välttänyt minua, herra Carker", virkkoi Walter kyynelten noustessa hänen silmiinsä vilpittömästä myötätunnosta, "ja se on tuottanut minulle pettymystä ja mielipahaa. Alusta saakka olen tosiaankin koettanut olla teidän ystävänne niin läheisesti kuin minun ikäiselleni on soveliasta, mutta siitä ei ole ollut mitään hyötyä."
"Ja huomatkaa", keskeytti hänet konttoripäällikkö nopeasti, "että siitä on vieläkin vähemmän hyötyä, Gay, jos itsepintaisesti yhä pakotatte ihmiset kuulemaan hänen nimeään. Sillä lailla ette pääse herra John Carkerin ystäväksi. Kysykääpä häneltä, uskooko hän sitä."
"Se ei ole mikään hyvä asia minulle", sanoi hänen veljensä. "Se johtaa vain tämäntapaiseen keskusteluun, ja tuskinpa minun tarvitsee mainita, että tahtoisin tätä välttää. Kukaan ei voi osoittaa minulle paremmin ystävyyttään", jatkoi hän hyvin selvästi kuin tahtoisi oikein painaa sanansa Walterin mieleen, "kuin unohtamalla minut ja antamalla minun kulkea omaa tietäni kenenkään kyselemättä ja huomaamatta minua".
"Koska teidän muistinne, Gay, ei ole kovin vahva tallettamaan, mitä toiset teille sanovat", virkkoi konttoripäällikkö, joka nyt tunsi yhä suurempaa tyydytystä, "pidin sopivana, että saisitte kuulla tämän asianomaiselta henkilöltä itseltään". Tässä hän nyökkäsi veljeensä päin. "Toivottavasti ette unohda sitä nyt heti. Ei muuta, Gay. Saatte mennä."
Walter astui ulos ovesta ja oli sulkemaisillaan sen takanaan, kun kuuli taas veljesten äänet ja erotti samalla omaa nimeäänkin mainittavan. Hän jäi seisomaan epäröiden käsi lukossa ja ovi raollaan, tietämättä oikein, oliko palattava vai lähdettävä pois. Tällöin hän ei voinut olla kuulematta seuraavaa keskustelua.