Kun Paulilla ei nyt ollut mitään lukemista, ajatteli hän sitä usein, vaikka ei niin usein kuin olisi ajatellut siinä tapauksessa, että hänellä ei olisi ollut niin paljon muita asioita mielessään. Mutta niitä oli kovin monta, ja hän ajatteli lakkaamatta, kaiken päivää.

Ensinnäkin tulisi Florence olemaan läsnä juhlassa. Florence… saisi nähdä, että pojat pitivät hänestä, ja iloitsisi siitä. Se oli pääasia. Kun selvästi näkyisi, että pojat olivat hänelle ystävällisiä ja kilttejä ja että hänestä oli tullut heidän pikku suosikkinsa, silloin Florence voisi surematta ajatella sitä aikaa, jonka hänen veljensä oli viettänyt tässä talossa, ja kenties olla vielä onnellisempikin loma-ajan loputtua, jolloin koulutyö taas alkaisi.

Niin, koulutyö alkaisi uudestaan! Viisikymmentä kertaa päivässä sipsuttivat Paulin pikku jalat äänettömin askelin ylös portaita hänen omaan huoneeseensa, sillä hän keräsi jokaisen kirjan ja paperipalan, jokaisen mitättömän kapineen, joka kuului hänelle, ja pani ne kaikki yhteen viedäkseen kotiin. Mutta Paulin mielessä ei ollut sitä ajatusta, että hän tulisi takaisin. Hänen puuhissaan tai mietteissään ei ilmennyt minkäänlaista valmistusta tai viittausta tuloon, paitsi mitä hän oli kuvitellut Florencea ajatellessaan. Päinvastoin hän mietiskelevällä tavallaan katseli liikkuessaan talossa kaikkialla jokaista esinettä sillä silmällä, että hänen olisi erottava siitä iäksi, ja senvuoksi hänellä oli lakkaamatta niin paljon ajattelemista.

Hänen piti kurkistaa jokaiseen yläkerran huoneeseen ja ajatella, kuinka yksinäisiä ne olisivat hänen lähdettyään ja kuinka monta hiljaista päivää, viikkoa, kuukautta ja vuotta ne viettäisivät yhtä vakavina ja häiritsemättömässä rauhassa. Hänen piti miettiä, liikkuisiko niissä joskus toinen lapsi (varhaisvanha niinkuin hän itsekin), joka erottaisi samat eriskummaiset kuvioiden ja huonekalujen väännökset kuin hän ja kertoisiko joku sille pojalle pikku Dombeysta, joka oli kerran ollut siellä.

Hänen oli ajateltava myös porraskäytävään ripustettua muotokuvaa, joka aina katseli vakavasti hänen jälkeensä, kun hän ohi mennessään loi siihen silmäyksen olkapäänsä yli, ja joka hänen sivuuttaessaan sen jonkun toverinsa kanssa näytti yhä tuijottavan häneen eikä hänen seuralaiseensa. Hänellä oli paljon miettimistä erään toisessa paikassa riippuvan Piirroksen takia, joka esitti ihmettelevän joukon keskellä hänelle tuttua olentoa sädekehä pään ympärillä, jalona, lempeänä ja armeliaana, osoittaen sormellaan ylöspäin.

Hänen oman makuuhuoneensa akkuna herätti lukemattomia ajatuksia, jotka sekaantuivat näihin ja seurasivat toinen toistaan kuin vyöryvät aallot. Missä olikaan niiden kesyttömien lintujen pesä, jotka aina liitelivät meren yläpuolella myrskyilmalla; mistä tulivat pilvet ja ensin alkoivat; mistä tuuli lähti kohisemaan ja missä se lakkasi; voisiko se paikka, jossa hän ja Florence olivat niin usein istuneet katselemassa ja puhelemassa näistä asioista, aina näyttää entisensä kaltaiselta ilmankin heitä ja pitäisikö, jos hän olisi kaukana, Florence sitä samanlaisena istuessaan siellä yksin?

Hänen piti ajatella myöskin Tootsia ja kandidaatti Feederiä, kaikkia poikia, tohtoria, rouva ja neiti Blimberiä, kotia, tätiään ja neiti Toxia, isäänsä, Dombey ja Poikaa, Walteria ja hänen köyhää vanhaa enoaan, joka oli saanut tarvitsemansa rahat, ja karheaäänistä, rautakätistä kapteenia. Sitäpaitsi hänen piti päivän mittaan tehdä monta pikku vierailua, kouluhuoneeseen, tohtori Blimberin työhuoneeseen, rouva Blimberin yksityiseen huoneeseen, neiti Blimberin luo ja koiraa katsomaan. Sillä hänellä oli nyt vapaa pääsy kaikkialle talossa, jossa hän sai liikkua mielensä mukaan, ja kun hän halusi erota kaikista hyvänä ystävänä, kävi hän kaikkien luona. Välillä hän haki kirjoista oikeat kohdat Briggsille, joka menetti ne tuon tuostakin näkyvistään, välillä hän haki sanakirjoista sanoja toisille pojille, jotka olivat pulassa, välillä taas piti silkkilankavyyhtiä, kun rouva Blimber keri sitä, ja toisinaan hän järjesti Cornelian kirjoituspöydän kuntoon. Joskus hän hiipi tohtorin työhuoneeseen, istui matolla hänen oppineitten jalkainsa juuressa, käänteli hiljalleen pallokarttoja ja kulki maailman ympäri tai teki lentomatkan etäisiin tähtiin.

Lyhyesti sanoen, näinä loma-ajan edellisinä päivinä, jolloin toiset pojat tekivät työtä henkensä kaupalla kertaamalla koko lukukauden opinnot, oli Paul sellaisen etuoikeutetun oppilaan asemassa, jollaista ei ollut koskaan ennen nähty tässä talossa. Hän tuskin saattoi uskoa sitä itsekään, mutta hänen vapautensa kesti tunnista tuntiin ja päivästä päivään, ja jokainen hyväili pikku Dombeyta. Tohtori Blimber oli niin tarkka hänen puolestaan, että Johnson kerran sai poistua päivällispöydästä, kun oli ajattelemattomasti sanonut häntä "pikku Dombey-raukaksi". Paulin mielestä oli rangaistus perin ankara, vaikka hän olikin nuo sanat kuullessaan punastunut ja ihmetellyt, miksi Johnson häntä sääli. Sitäkin epäilyttävämmältä tuntui hänestä tämä tuomio, kun hän oli edellisenä iltana varmasti kuullut, kuinka tohtori itse oli painavalla sanallaan myöntänyt oikeaksi rouva Blimberin väitteen, että pikku Dombey-parka oli entistäkin pikkuvanhempi. Ja nyt Paul alkoi ajatella, että varmaankin merkitsi pikkuvanha samaa kuin hyvin hoikka ja kevyt ja helposti väsyvä ja sellainen, joka pyrki asettumaan missä tahansa pitkäkseen lepäämään, sillä hän ei voinut olla huomaamatta, että päivä päivältä nämä taipumukset yhä enemmän saivat hänessä valtaa.

Vihdoin valkeni juhlapäivä. Tohtori Blimber sanoi aamiaispöydässä: "Hyvät herrat, me aloitamme lukumme ensi kuun viidentenäkolmatta päivänä." Toots vapautti itsensä heti alamaisuudestaan ja pani sormuksen sormeensa. Mainitessaan heti senjälkeen sattumalta tohtoria keskustelussa hän lausui vain pelkästään "Blimber". Tämä itsenäisyyden ilmaus herätti vanhemmissa oppilaissa ihailua ja kateutta, mutta nuoremmat olivat kauhuissaan ja ihmettelivät, ettei mikään hirsi pudonnut alas ja murskannut häntä.

Illan juhlaan ei viitattu pienimmälläkään sanalla aamiaista! päivällispöydässä, mutta kaiken päivää oli talossa hälinää. Harhaillessaan kaikkialla Paul tutustui monenlaisiin ihmeellisiin penkkeihin ja kynttilänjalkoihin ja näki vierashuoneen oven ulkopuolella vihreällä kankaalla verhotun harpun. Päivällisellä näytti rouva Blimberin pää myöskin jonkin verran oudolta, ikäänkuin hän olisi sitonut tukkansa liian lujalle, Ja vaikka neiti Blimberillä oli kummallakin ohimollaan siro sileä suortuva, näyttivät hänen omat pikku kiharansa niiden alla olevan paperirullille käärittyinä, vieläpä teatteri-ilmoituksille, sillä Paul luki "Kuninkaallinen Teatteri" Cornelian toisen välkkyvän silmälasin ja "Brighton" toisen yläpuolelta.