Mitä tulee naapureihin, jotka eivät olleet tahtoneet tunnustaa rautatietä sen alkuaikoina, olivat he viisastuneet ja katuivat nyt silloista kantaansa kristityn tavalla, kerskaillen mahtavasta ja rikkaasta sukulaisestaan. Kangaskaupoissa oli näkyvissä rautatien kuvia ja sanomalehtimyymälöiden akkunoissa aikatauluja. Siellä oli rautatiehotelleja, kahviloita, kalustettuja vuokrataloja, ruokaloita, ajurien odotuspaikkoja, raitiovaunuja, rautatien katuja, rakennuksia, kuokkavieraita ja imartelijoita loppumattomasti. Kellotkin näyttivät rautatlen aikaa, ikäänkuin aurinko itse olisi himmennyt. Voitettujen joukossa oli nuohoojamestari, joka ennen muinoin oli ollut epäuskoisin Staggsin puutarhojen asukkaitten joukossa ja nyt asui kolmikerroksisessa rapatussa talossa, nimittäen itseään kullalla kirjaillussa, vernissatussa kilvessä "rautatien uuninpiippujen koneellisen puhdistamisen urakoitsijaksi".
Tämän suuren uutisalueen sydän sykkäili lakkaamatta yötä päivää ottaen vastaan ihmisvirtoja kuin ne olisivat sen omaa verta. Ihmisjoukot ja tavaravuoret, joita lähti ja saapui monia kymmeniä kertoja vuorokauden kuluessa, saivat seudulla aikaan herkeämättömän liikenteen. Talotkin näyttivät halukkailta kasaamaan tavaransa ja tekemään huvimatkan. Kummalliset parlamentinjäsenet, jotka kolmattakymmentä vuotta aikaisemmin olivat nauraneet insinöörien hurjille rautatiesuunnitelmille ja letkautelleet ristikuulustelussa mitä myrkyllisimpiä pistosanoja, saapuivat asemalle kello kädessä ja lähettivät tulostaan etukäteen tiedon sähkölennättimellä. Yötä päivää kohisivat kaikkivoittavat koneet kaukana tai etenivät tasaisesti matkansa päämäärään ja liukuivat kuin kesyt lohikäärmeet niille määrättyihin komeroihin, jotka oli valmistettu tuumalleen niiden vastaanottamista varten. Siellä ne seisoivat puhisten ja vavisten ja saaden seinätkin tutisemaan, ikäänkuin niitä olisi paisuttanut salainen tietoisuus siitä suuresta voimasta, joka niissä oli kätkettynä, ja vielä keskeneräisistä valtavista tehtävistä.
Mutta Staggsin puutarhat oli hävitetty juurineen päivineen. Voi sitä hetkeä, jolloin ei "ainoakaan tuuma Englannin maata" Staggsin puutarhojen kaltaista — ole turvassa!
Vihdoin Walter tapasi vaunujen ja Susanin edellä rientäessään monien hyödyttömien kyselyjen jälkeen miehen, joka oli kerran asunut tällä hävinneellä seudulla. Se ei ollut kukaan muu kuin mainittu nuohoojamestari, joka oli käynyt lihavaksi ja paraikaa koputti omalle ovelleen. Hän sanoi tuntevansa Toodlen hyvin. "Palveli rautatiellä, eikö niin?"
"Kyllä, kyllä, herra!" huudahti Susan Nipper vaunujen akkunasta.
"Missä hän nyt asuu?" kysyi Walter kiireesti.
Toodle asui eräässä rautatieyhtiön omista rakennuksista, oikealle käännyttäessä toisessa; piti mennä suoraan pihan poikki ja sitten taas oikealle. Sen ovi oli numero yksitoista, he eivät voineet erehtyä siitä, mutta jos he erehtyivät, piti vain kysyä veturinlämmittäjä Toodlea, ja kuka tahansa näyttäisi heille hänen asuntonsa. Tämän odottamattoman onnenpotkauksen suosimana Susan Nipper laskeutui vaunuista maahan, tarttui Walterin käteen ja lähti täyttä vauhtia liikkeelle, jättäen ajurin odottamaan heidän paluutaan.
"Onko pikku poika ollut kauan sairaana, Susan?" kysyi Walter heidän kiirehtiessään eteenpäin.
"Hän on ollut kivuloinen hyvän aikaa, mutta kukaan ei ole tiennyt kuinka pahasti", vastasi Susan ja lisäsi tavattoman katkerasti: "Voi niitä Blimberejä!"
"Blimberejä?" toisti Walter.