Paul ei ollut enää jaksanut nousta vuoteestaan. Hän makasi siinä rauhallisesti kuunnellen kadun ääniä eikä paljon välittänyt, kuinka aika kului. Mutta hän tarkkasi kaikkea ympärillään.
Kun auringonsäteet tunkeutuivat hänen huoneeseensa kahisevien kaihtimien lävitse ja värisivät vastapäisellä seinällä kuin kultainen vesi, tiesi hän, että ilta lähestyi ja taivas oli punainen ja kaunis. Kajastuksen vähitellen hävitessä ja hämärän hiipiessä seinää pitkin hän katseli, kuinka se vähitellen tummeni yöksi. Sitten hän ajatteli, kuinka katujen varsilla oli vieri vieressä lamppuja ja kuinka tyynet tähdet loistivat yläpuolella. Hänen mielikuvituksellaan oli omituinen taipumus harhailla joelle, jonka hän tiesi virtaavan suuren kaupungin lävitse. Nyt hän ajatteli, kuinka musta se oli ja kuinka syvältä se näytti, heijastaessaan lukemattomia tähtiä — ja ennen kaikkea, kuinka vakavana se virtasi merta kohti.
Iltamyöhällä harvenivat askelet kadulla niin, että hän saattoi erottaa niiden lähestyvän ja laskea ne, kun ne menivät ohitse, ja kuulla niiden häipyvän etäisyyteen. Silloin hän makasi katsellen moniväristä kehää kynttilän ympärillä ja odotti kärsivällisenä päivänkoittoa. Hänen ainoana huolenaan oli nopeasti virtaava joki. Välistä hänestä tuntui välttämättömältä koettaa sitä pysähdyttää — rakentaa siihen patoja lapsenkäsillään — tai tukkia kulkua hiekalla — ja kun hän näki sen virtaavan esteettömästi, täytyi hänen oikein huutaa. Mutta kun hänen vieressään istuva Florence lausui jonkin sanan, rauhoittui hän taas, nojasi pääparkaansa rintaansa vasten ja sanoi sisarelleen hymyillen nähneensä unta.
Kun päivä alkoi koittaa, odotteli hän aurinkoa, ja kun sen iloinen valo alkoi kimmeltää huoneessa, kuvitteli hän näkevänsä korkeiden kirkontornien nousevan aamu taivaaseen, kaupungin heräävän, virkistyvän ja saavan eloa, joen välkkyvän virratessaan yhtä nopeasti kuin ennenkin ja ruohon kimmeltävän kirkkaana. Tuttuja ääniä alkoi vähitellen kuulua alhaalta kadulta talon palvelijat liikkuivat edestakaisin, ovesta kurkistivat silloin tällöin jotkin kasvot ja hiljaisella äänellä kysyttiin hänen hoitajiltaan, millaisessa voinnissa hän oli. Paul vastasi aina itse: "Nyt voin paremmin. Olen paljon terveempi, kiitos! Sanokaa isälle niin!"
Vähitellen hän väsyi päivän puuhaan, vaunujen ja kärryjen rätinään ja ihmisten edestakaiseen häärimiseen. Silloin hän vaipui uneen, tai häntä alkoi taas vaivata, kiitävän virran herättämä levoton ja epämieluisa tunne — lapsi osasi tuskin sanoa, tapahtuiko se hänen nukkuessaan vai valvoessaan.
"Mutta eikö se koskaan pysähdy, Floy?" kyseli hän toisinaan. "Se varmaankin vie minut pois."
Mutta Floy osasi aina rauhoittaa hänet, ja Paulille tuotti joka päivä iloa saada Florence nojaamaan päätänsä pieluksille ja vähän levähtämään.
"Sinä valvot aina minun luonani, Floy. Anna minunkin joskus vartioida sinun untasi!" Sitten hänet sovitettiin pielusten varaan vuoteen nurkkaan, jossa hän istui taaksepäin nojautuneena niin kauan kuin Florence lepäsi hänen vieressään. Siinä hän kumartui usein eteenpäin suutelemaan sisartaan ja kuiskaamaan niille, jotka olivat lähellä, että Florence oli väsyksissä valvottuaan niin monta yötä hänen vieressään.
Niin kului kuuma ja valoisa päivä vähitellen loppuun, ja taas alkoi kultainen vesi väreillä seinillä.
Hänen luonaan kävi kokonaista kolme vakavaa tohtoria — he kokoontuivat alakerrassa ja tulivat yhdessä ylös — ja huone oli niin hiljainen ja Paul niin vaipunut heitä tarkastelemaan (vaikkei koskaan kysynyt keneltäkään, mitä he sanoivat), että hän osasi erottaa toisistaan heidän kellojensa tikityksenkin. Mutta enimmin kiinnitti hänen mieltään tohtori Parker Peps, joka aina istuutui hänen vuoteensa viereen. Sillä Paul oli kuullut kauan sitten sanottavan, että sama herra oli ollut hänen äitinsä luona silloin, kun äiti puristi Florencea syliinsä ja kuoli. Eikä hän voinut sitä nytkään unohtaa. Siksi hän piti tohtorista. Hän ei pelännyt.