Hänen ympärillään muuttivat ihmiset muotoaan yhtä selittämättömästi kuin sairauden ensimmäisenä iltana tohtori Blimberin luona — paitsi Florence, joka ei koskaan muuttunut. Mutta se, joka alussa oli ollut Tohtori Parker Peps, oli nyt hänen isänsä, joka istui nojaten päätään käteensä. Nojatuolissa torkkuva vanha rouva Pipchin muuttui usein neiti Foxiksi tai hänen tädikseen, ja Paul oli hyvin tyytyväinen saadessaan taas sulkea silmänsä ja odottaa rauhallisena, mitä näkisi ne taas avatessaan. Mutta päätänsä toiseen käteen nojaavan olennon kuva palasi niin usein ja viipyi näkyvissä niin kauan ja istui niin hiljaa ja juhlallisena koskaan puhumatta, kenenkään häntä puhuttelematta ja harvoin nostaen kasvojansakaan ylöspäin, että Paul alkoi hiljakseen epäillä sen todellisuutta ja katseli peloissaan, kuinka se istui yölläkin hänen vieressään.
"Floy!" sanoi hän. "Mikä tuo on?"
"Missä, kultaseni?"
"Tuossa, vuoteen jalkopäässä."
"Ei siinä ole mitään muuta kuin isä!"
Olento kohotti päätään, nousi ja tullen hänen vuoteensa viereen virkkoi: "Oma poikani! Etkö tunne minua?"
Paul katsoi hänen kasvoihinsa ja ihmetteli mielessään, voiko siinä olla hänen isänsä. Mutta hänen mielestään niin muuttuneet kasvot värähtivät kuin tuskasta hänen katsellessaan niitä, ja ennenkuin hän ehti kurottaa käsiään vetääkseen ne puoleensa, kääntyi olento nopeasti pois hänen vuoteensa vierestä ja lähti ulos huoneesta.
Paul katsahti Florenceen hätääntyneenä, mutta tiesi samalla, mitä Florence aikoi sanoa, ja esti sen painamalla kasvonsa hänen huuliaan vasten. Seuraavalla kerralla huomatessaan saman olennon istuvan vuoteensa jalkopäässä hän kutsui sitä luokseen.
"Älä sure minun tähteni, rakas isä! Minä olen tosiaankin hyvin onnellinen!"
Kun hänen isänsä tuli ja kiireesti kumartui hänen puoleensa — tällä kertaa pysähtymättä hetkeksikään vuoteen viereeni seisomaan — kiersi Paul kätensä hänen kaulansa ympärille ja toisti äskeiset sanansa muutamia kertoja ja hyvin vakavasti. Senjälkeen Paul kutsui hänet luokseen joka kerta nähdessään hänet huoneessa yöllä tai päivällä ja pyyteli: "Älä sure minun tähteni! Minä olen oikein onnellinen!" Tällä lailla hänelle tuli tavaksi, että hän sanoi joka aamu jaksavansa paljon paremmin ja pyysi sanomaan sen isällekin.