Rouva Toodle, jonka poskilla oli vähän enemmän väriä kuin äsken, sanoi, "että hän luuli tietävänsä paikkansa".
"Toivottavasti tiedätte, Richards", virkkoi Dombey. "En epäilekään, ettette tietäisi sitä oikein hyvin. Se on tosiaankin niin selvää ja silmäänpistävää, että asia tuskin voisi ollakaan toisin. Louisa hyvä, sovi Richardsin kanssa asian rahallisesta puolesta. Hän saakoon palkkansa milloin ja kuinka haluaa. Kuulkaapa, herra, mikä nimenne onkaan, vielä pikku asia!"
Toodle, joka näin pysähdytettiin kynnyksellä juuri kun hän oli seuraamaisillaan vaimoaan ulos huoneesta, kääntyi ja jäi yksinään seisomaan Dombeyta vastapäätä. Hän oli vahva, velttoryhtinen, pyöreäharteinen, laahusteleva, pörröinen mies, jonka vaatteet riippuivat huolimattomasti yllä. Hänellä oli vahva tukka ja paksu poskiparta, joiden luonnollinen väri oli tummunut ehkä savun ja kivihiilen pölyn vaikutuksesta. Kädet olivat kovat ja känsäiset ja nelikulmainen otsa karhea kuin härän nahka. Hän oli joka suhteessa täydellinen vastakohta Dombeylle; jälkimäinen oli niitä sileiksiajeltuja, lyhyttukkaisia, varakkaita herrasmiehiä, jotka ovat kiiltäviä ja joustavia kuin uudet pankinsetelit ja näyttävät keinotekoisesti puristetuilta ja tiivistetyiltä kuin kultasuihkun pakotuksesta.
"Teillä on luullakseni poika?" kysyi Dombey.
"Neljä, hyvä herra! Neljä poikaa ja yksi tyttö. Kaikki elossa!"
"Teillä kai on täysi työ pitäessänne heitä hengissä?"
"Maailmassa on vain yksi asia, jota olisi vieläkin raskaampi kestää."
"Mikä se on?"
"Niiden menettäminen, hyvä herra."
"Osaatteko lukea?" kysyi Dombey.