"Ahaa. Oikein paljon, rouva. Tuhkaa menee toisinaan tänne" — hän osoitti rintaansa — "ja panee puhumaan karheasti, niinkuin nytkin. Mutta se on tuhkaa, ei sen pahempaa."
Neiti Tox näytti saavan tästä vastauksesta niin vähän valaistusta, että hänen oli vaikea jatkaa keskustelua. Mutta rouva Chick vapautti hänet siitä ryhtymällä yksityisesti tutkimaan Pollya, hänen lapsiaan, hänen vihkimätodistustaan, suosituksiaan ja niin edespäin. Kun Polly oli vahingoittumattomana läpäissyt tämän kiirastulen, vetäytyi rouva Chick selostamaan asiaa veljensä huoneeseen ja valaistakseen ja vahvistaakseen sitä vielä tehokkaammin vei mukanaan kaksi ruusuista pikku Toodlea. Tämän punaposkisen perheen nimi oli näet Toodle.
Dombey oli vaimonsa kuoleman jälkeen pysynyt omissa huoneissaan, yksinomaan mietiskellen vastasyntyneen poikansa nuoruutta, kasvatusta ja elämäntehtävää. Hänen viileän sydämensä pohjalla oli jotakin kylmempää ja raskaampaa kuin sen tavallinen taakka. Mutta siellä herännyt melkein vihainen suru johtui enemmän siitä tunteesta, jonka poikaa kohdannut tappio herätti, kuin hänen omasta menetyksestään. Haikean nöyryyttävää oli, että se elämä ja varttuminen, johon hän perusti niin suuren toivon, joutuisi vaaraan jo alussa niin halvan puutteen vuoksi ja että Dombey ja Pojan täytyisi olla perikadon partaalla imettäjän vuoksi. Ja samalla hänestä ylpeydessään ja mustasukkaisuudessaan tuntui katkeralta ajatella olevansa ensi askeleista alkaen sielunsa toivon täyttymistä kohti riippuvainen palkatusta naisesta, joka tulisi lapselle jonkun aikaa olemaan kaikkea sitä, miksi liitto hänen itsensä kanssa olisi tehnyt hänen vaimonsa, ja siksi hän olikin jokaisen uuden ehdokkaan hylkäämisestä salaa iloinnut. Mutta nyt oli tullut aika, jolloin hän ei enää voinut horjua näiden kahden eri tunteen välillä, varsinkaan kun Polly Toodlessa ei näyttänyt olevan pienintäkään vikaa rouva Chickin selostuksen nojalla, joka samalla oli kovasti kiittänyt neiti Toxin väsymätöntä ystävyyttä.
"Nämä lapset näyttävät terveiltä", virkkoi Dombey. "Mutta kun ajattelee, että he jonakin päivänä väittävät olevansa jonkinlaista sukua Paulille! Vie ne pois, Louisa! Tuo näkyviini se nainen ja hänen miehensä."
Rouva Chick talutti ulos molemmat pikku Toodlet ja palasi kohta mukanaan vahvempi pari, jonka hänen veljensä oli halunnut nähdä.
"Hyvä rouva", sanoi Dombey kääntyen ympäri mukavassa nojatuolissaan niin jäykästi kuin olisi ollut yhtä kappaletta ilman jäseniä ja niveliä, "te olette kaiketi köyhä ja haluatte ansaita rahaa imettämällä sitä pikku poikaa, minun perillistäni, joka ennen aikojaan on menettänyt, mitä ei koskaan voi korvata. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että lisäätte perheenne hyvinvointia sillä lailla. Mikäli ymmärrän, näytätte kunnolliselta ihmiseltä. Mutta minun on pantava pari ehtoa, ennenkuin tulette talooni siinä ominaisuudessa. Niin kauan kuin olette täällä, vaadin, että teidät tunnetaan, sanokaamme, Richardsin nimellä, mikä on tavallinen ja sopiva. Onko teillä mitään sitä vastaan, että otatte nimeksenne Richards? Teidän on paras neuvotella siitä miehenne kanssa."
Kun mies ei tehnyt muuta kuin nauraa hihitti ja virnisteli ja alituisesti pyyhkäisi suutaan oikealla kädellään, kostuttaen kämmentään, niiasi rouva Toodle tyrkättyään miestään pari kolme kertaa turhaan ja vastasi, että jos hänen pitäisi luopua nimestään, se ehkä otettaisiin huomioon palkan määräämisessä.
"Tietysti, tietysti", vastasi Dombey. "Minä juuri haluankin, että tässä on puhe pelkästään palkasta. Siis, Richards, jos imetätte minun lastani, jota on kohdannut niin suuri tappio, toivon teidän aina muistavan seuraavan seikan. Te saatte runsaan palkan korvaukseksi muutamien velvollisuuksien suorittamisesta, jona aikana toivon teidän mahdollisimman vähän tapaavan perhettänne. Kun näiden velvollisuuksien vaatiminen ja suorittaminen on päättynyt ja palkka lakkaa, ei meidän välillämme enää ole mitään suhdetta. Ymmärrättekö?"
Rouva Toodle näytti epävarmalta, ja mitä Toodleen itseensä tulee, ei hänellä tuntunut olevan pienintäkään epäilystä siitä, ettei hän käsittänyt mitään.
"Teillä on itsellänne lapsia", virkkoi Dombey. "Tähän kauppaan ei ollenkaan sisälly, että teidän tarvitsisi kiintyä minun lapseeni tai minun lapseni teihin. Minä en ensinkään odota tai toivo sellaista, vaan päinvastoin. Kun lähdette pois täältä, olette suorittanut pelkän kaupan, ruvettuanne palkkapalvelukseen, eronnut siitä ja pysytte poissa. Lapsi lakkaa muistamasta teitä, ja te lakkaatte hyväntahtoisesti muistelemasta lasta."