Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän saattoi tyynenä katsella määräaikana seinällä väreilevää kultaista vettä, joka vähitellen häipyi näkymättömiin. Ei kestänyt kovin kauan, ennenkuin hän taas voi istua samassa huoneessa yksin yhtä kärsivällisenä ja lempeänä kuin valvoessaan Paulin pikku vuoteen ääressä. Jos hänen mieleensä äkkiä koski kipeästi tyhjyys, saattoi hän polvistua vuoteen viereen ja rukoilla Jumalalta kaikesta sydämestään, että jokin enkeli saisi häntä rakastaa ja muistaa.
Ei kestänyt kovin kauan, ennenkuin hämärähetkinä synkässä ja avarassa talossa hänen hiljainen äänensä hitaasti ja välillä vaieten hyräili samaa säveltä, jota Paul oli niin usein kuunnellut nojaten väsynyttä päätänsä hänen käsivarteensa. Kun sitten oli tullut pimeä, väreili huoneessa heikko sävel, niin hiljaa soitettu ja laulettu, että se tuntui paremminkin alakuloiselta muistelemiselta, mitä hän oli tehnyt Paulin pyynnöstä viimeisenä iltana, kuin todelliselta laululta. Mutta se toistui hyvin usein pimeässä yksinäisyydessä, ja katkonaisia säveliä kajahteli vielä koskettimilta senjälkeenkin, kun suloinen ääni oli jo tukehtunut kyyneliin.
Niin hän sai vähitellen rohkeutta katsahtaa siihen työhön, jossa hänen hyppysensä olivat ahkeroineet Paulin istuessa hänen vieressään merenrannalla. Eikä sitten kestänytkään kovin kauan, ennenkuin hän taas ryhtyi siihen, tuntien suorastaan rakkauttakin sitä kohtaan, ikäänkuin se olisi elävä olento ja Paulin tuttava. Sillä lailla hänellä oli tapana istua tuntikausia mietteisiinsä vaipuneena akkunakomerossa lähellä äitinsä muotokuvaa käyttämättömässä huoneessa, joka oli niin kauan ollut hyljättynä.
Miksi kääntyivät tytön tummat silmät niin usein työstä sinne, missä punaposkiset lapset asuivat? He eivät muistuttaneet hänelle välittömästi äskeistä menetystä, sillä he olivat kaikki tyttöjä, neljä pientä sisarusta. Mutta he olivat äidittömiä samoin kuin hän — ja heillä oli isä.
Helppoa oli huomata, milloin heidän isänsä oli lähtenyt ulos ja milloin häntä odotettiin kotiin, sillä vanhin lapsi seisoi silloin aina odottamassa vierashuoneen akkunassa tai parvekkeella. Kun isä ilmestyi, levisi lapsen odottaville kasvoille ilon loiste, samalla kun toiset, jotka niinikään olivat odottaneet yläkerran akkunassa, taputtivat käsiään, rummuttivat niillä akkunalautaa ja huusivat hänelle. Vanhin lapsi tuli usein alas eteiseen, pani kätensä isän käteen ja talutti hänet yläkertaan. Monta kertaa Florence sitten näki tytön istuvan isän vieressä tai polvella tai riippuvan leperrellen hänen kaulassaan. Ja vaikka heillä oli aina hauskaa yhdessä, katseli isä usein lapsen kasvoja sennäköisenä kuin olisi ajatellut hänen muistuttavan äitivainajaa. Toisinaan tapahtui, ettei Florence enää katsellut heitä, vaan purskahti itkemään akkunaverhojen takana kuin olisi pelännyt tai riensi pois akkunan luota. Mutta hän ei voinut olla palaamatta, ja pian putosi hänen käsityönsä taas huomaamatta helmaan.
Tuo talo oli ollut tyhjänä pitkän aikaa, monta vuotta. Vihdoin, hänen ollessaan kotoa poissa, oli sinne muuttanut väkeä. Talo oli korjattu ja uudelleen maalattu, ja akkunoiden kohdalla oli lintuja ja kukkia, joten se näytti toisenlaiselta kuin ennen. Mutta Florence ei koskaan ajatellut taloa. Lapset ja heidän isänsä olivat kaikki kaikessa.
Kun perheen isä oli syönyt päivällistä, näki Florence avonaisten ikkunoitten läpi heidän menevän alas puutarhaan kotiopettajattaren tai lapsenhoitajan kanssa ja asettuvan pöydän ympärille. Tyynessä kesäilmassa kaikui lapsellisia ääniä ja heleätä naurua kadun poikki sen huoneen alakuloiseen ilmakehään, jossa Florence istui. Sitten lapset kiipesivät ja hyppelivät isän kanssa yläkertaan ja melusivat hänen ympärillään sohvassa tai ryhmittyivät hänen polvilleen oikeana ruusuisena kukkavihkona punaisine poskineen, isän kertoessa heille jotakin satua. Välillä he juoksivat taas ulos parvekkeelle, ja silloin Florence kätkeytyi nopeasti, jottei hänen näkemisensä yksin ja surupukuisena häiritsisi lasten iloa.
Vanhin tyttö jäi isänsä luokse toisten lähdettyä pois ja valmisti hänelle teetä — kuinka onnelliseksi hän silloin tunsikaan itsensä pikku emäntänä! — ja istuutui juttelemaan isänsä kanssa toisinaan akkunan luo, toisinaan huoneen perälle, kunnes tuotiin kynttilöitä. Isä piti tyttöä seuralaisenaan, vaikka tämä oli joitakin vuosia Florencea nuorempi, ja lapsi osasikin olla yhtä tyyni ja rakastettava kuin täysi nainen istuessaan siinä mukanaan kirjansa tai käsityövasunsa. Sittenkun heidän huoneeseensa oli sytytetty kynttilöitä, ei Florence pelännyt taas katsella heitä pimeästä kamaristaan. Mutta kun tuli se aika, jolloin lapsen piti sanoa: 'Hyvää yötä, isä' ja mennä nukkumaan, nyyhkytti ja vapisi Florence eikä voinut enää katsella, kun tyttö kohotti kasvonsa isää kohti.
Ja kuitenkin hän keskeytti ennen nukkumaan menoaan tuon tuostakin sen yksinkertaisen säveleen, jolla oli aikoja sitten niin usein tuudittanut Paulin uneen, katsellakseen taas vastapäistä taloa. Mutta hän säilytti omassa nuoressa rinnassaan salaisuutena, että koskaan sitä ajatteli tai katseli.
Mutta pitikö Florence — niin avomielinen ja vilpitön, niin täysin sen rakkauden arvoinen, jota Paul oli tuntenut häntä kohtaan ja ilmaissut vielä viimeisessä heikossa kuiskauksessaankin — rehellisen sydämen kuvastuessa kasvojen kauneudessa ja huokuessa hänen suloisen äänensä joka värähdyksessä — pitikö hän rinnassaan mitään muuta salaisuutta? Kyllä, hänellä oli vielä yksi lisää.