Hänen isänsä istui vanhan pöytänsä ääressä keskellä huonetta. Hän oli järjestellyt joitakin papereita ja hävittänyt niistä muutamia, jotka lojuivat revittyinä hänen edessään lattialla. Sade huuhteli rankasti ulomman huoneen lasiseiniä, jossa Dombey oli niin usein katsellut Paul-parkaa pikku lapsena, ja ulkoa kuului tuulen hiljainen valitus.
Mutta Dombey ei sitä kuullut. Hän istui silmät pöytään luotuina ja niin ajatuksiinsa vaipuneena, että paljon raskaammatkaan askeleet kuin hänen lapsensa keveiden jalkain polkemat eivät olisi voineet herättää hänen huomiotaan. Hänen kasvonsa olivat kääntyneet Florenceen päin. Lampun kalpeassa valossa ja näin myöhäisenä hetkenä ne näyttivät riutuneilta ja alakuloisilta. Tässä autiossa yksinäisyydessä, joka ympäröi häntä, Florence tunsi vihlovaa vetoomusta.
"Isä, isä! Puhu minulle, rakas isä!"
Dombey säpsähti kuullessaan tyttärensä äänen ja hypähti seisomaan. Florence seisoi hänen edessään käsivarret ojennettuina, mutta isä perääntyi.
"Mikä nyt on hätänä?" kysyi hän yrmeästi. "Miksi sinä tulet tänne? Mikä on pelästyttänyt sinua?"
Jos jokin peloitti tyttöä, niin juuri nuo kasvot, jotka olivat häneen suunnattuina. Nuoren tytön rinnassa palava rakkaus hyytyi jääksi tuollaisen katseen edessä, ja niin hän seisoi tuijottaen isäänsä kuin kivettyneenä.
Dombeyn kasvoissa ei ilmennyt hellyyden tai säälin värähdystäkään. Niistä ei heijastunut myötätuntoa, isällistä mieltymystä tai mielialan huojennusta. Niissä tapahtui muutos, mutta ei siihen suuntaan. Aikaisempi kylmäkiskoisuus ja jäykkyys olivat väistyneet jonkin uuden tunteen tieltä. Mikä tämä uusi oli, sitä ei Florence ajatellut eikä olisi uskaltanutkaan ajatella, ja kuitenkin hän tunsi sen koko voiman ja oli siitä selvillä, vaikkei kuvitellutkaan sen nimeä. Se tuntui heittävän varjon hänen päähänsä silloin, kun Dombey katseli häntä.
Näkikö isä edessään poikansa onnellisen kilpailijan täynnä terveyttä ja elämää? Katseliko hän omaa onnellista kilpailijaansa, joka oli voittanut hänen poikansa rakkauden? Tai myrkyttivätkö mieletön kateus ja murskattu ylpeys ne suloiset muistot, joiden olisi pitänyt tehdä Florence hänelle entistä rakkaammaksi? Saattoiko hänestä tuntua katkeralta nähdä tyttö niin kauniina ja lupaavana, kun hän samalla ajatteli pientä poika-vainajaansa?
Florencen mieleen ei juolahtanut näin kysellä. Mutta rakkaus on herkkä tuntemaan, milloin se sysätään toivottomasti pois. Ja toivo kuoli hänessä hänen seisoessaan siinä tuijottaen isän kasvoihin.
"Minä kysyn sinulta, Florence, pelkäätkö? Onko tapahtunut jotakin, koska sinä tulet tänne?"