"Minä tulin, isä —"
"Vastoin toivomustani. Miksi?"
Florence tajusi isän tietävän syyn. Se oli selvästi kirjoitettu hänen kasvoihinsa. Tyttö painoi pään käsiinsä päästäen hiljaisen valituksen.
Muistakoon Dombey sen myöhempinä aikoina. Se häipyi kuuluvista, ennenkuin Dombey katkaisi hiljaisuuden. Luulkoon hän sen häviävän mielestään yhtä nopeasti, mutta se pysyy siellä. Muistakoon hän sen tuossa huoneessa vuosien kuluttua!
Hän tarttui Florencen käsivarteen. Hänen kätensä oli kylmä ja kosketti vain höllästi.
"Sinä olet kaiketi väsynyt", virkkoi hän ottaen kynttilän käteensä ja taluttaen tytön ovelle. "Mene nyt lepäämään. Me tarvitsemme kaikki lepoa. Mene, Florence. Sinä olet nähnyt unta."
Se uni, jonka hän oli nähnyt, oli loppunut. Jumala häntä auttakoon! Ja hän tunsi, ettei se voisi koskaan enää palata.
"Minä seison tässä valaisemassa tietäsi ylös portaita. Talon koko yläkerta kuuluu sinulle", sanoi hänen isänsä hitaasti. "Sinä olet nyt sen emäntä. Hyvää yötä!"
Peittäen yhä kasvonsa Florence nyyhkytti ja vastasi: "Hyvää yötä, isä kulta", ja nousi äänettömästi yläkertaan. Kerran hän katsahti taakseen kuin olisi halunnut palata isänsä luo uskaltamatta sitä kuitenkaan. Se oli vain hetkellinen ajatus, liian toivoton pysyäkseen vireillä. Ja hänen isänsä seisoi paikallaan kynttilä kädessä — kovana, itseensäsulkeutuneena, liikkumattomana — kunnes hänen suloisen lapsensa liehuva puku oli kadonnut pimeyteen.
Muistelkoon Dombey sitä tuossa huoneessa tulevina aikoina. Sade, joka valuu katolle, tuuli, joka ulvoo oven ulkopuolella, voivat surumielisyydessään olla sen ennustajia.