Kun Dombey oli viimeksi katsellut, kuinka Florence oli kiertänyt ylös noita samoja portaita, oli tytöllä ollut pikku veli sylissään. Se ei nyt lähentänyt hänen sydäntään tyttären puoleen, vaan kovetti sen. Hän meni huoneeseensa, lukitsi oven, istui tuolilleen ja itki menetettyä poikaansa.
Diogenes oli hereillään tavallisella paikallaan ja odotti pikku emäntäänsä.
"Oi, Di! Oi, rakas Di! Rakasta minua hänen vuokseen!"
Diogenes rakasti häntä jo hänen itsensä vuoksi eikä koettanutkaan sitä salata. Niinpä se tekikin itsensä tavattoman naurettavaksi suorittamalla erilaisia kömpelöitä hyppyjä eteishuoneessa. Kun Florence-parka vihdoin oli vaipunut uneen ja alkanut uneksia vastapäätä asuvista ruusuisista lapsista, avasi Diogenes raappimalla hänen huoneensa oven, kietoi makuuvaatteensa jonkinlaiseksi pielukseksi, oikaisi itsensä paljaalle lattialle niin pitkälle kuin kaulaketju myönsi, pää Florenceen päin, ja tuijotti häneen raukean näköisenä, kunnes silmien räpytellessä yhä nopeammin se itsekin nukahti ja äreästi haukahdellen näki unta vihollisestaan.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Walter lähtee pois
Solomon Gillsin oven edustalla mahtaileva puinen merikadetti ei kovasydämisyydessään vähääkään piitannut Walterin lähdöstä matkalle, vaikka nyt oli jo loppumaisillaan viimeinen päivä, jolloin hän sai oleskella takahuoneessa. Kulmamittari pyöreän mustan nappisilmänsä edessä ja vartalo entisessä ylimielisen reippaassa asennossa merikadetti näytteli parhailta puoliltaan lyhyitä housujaan eikä tuntenut tieteellisiin tutkimuksiin syventyneenä minkäänlaista osanottoa maallisia tapauksia kohtaan. Se oli sikäli olosuhteista riippuvainen, että kuiva päivä peitti sen pölyllä ja sumuinen sirotteli sen pinnalle pieniä nokihiutaleita, kun taas märkä päivä hetkiseksi kirkasti himmentyneen virkapuvun ja oikein kuuma päivä kohotti sen pinnalle pieniä näppylöitä. Mutta muuten se oli paatunut, itsepintainen ja pöyhkeä merikadetti, joka pysyi omissa harrastuksissaan ja välitti yhtä vähän siitä, mitä ympärillä tapahtui, kuin Arkimedes Syrakusan valloituksen aikana.
Sellaiselta merikadetilta se ainakin näytti silloisissa kotioloissa. Walter vilkaisi siihen ystävällisesti monta kertaa mennessään sen ohitse sisään tai ulos. Ja kun Walter ei ollut saapuvilla, tuli vanha Sol-parka näkyviin ja nojautui ovenpieltä vasten, niin että hänen väsynyt tekotukan peittämä päänsä painui mahdollisimman lähelle hänen ammattinsa ja liikkeensä suojelushengen kengänsolkia. Mutta eipä julmannäköisinkään epäjumalankuva, jonka suu ulottuu korvasta toiseen, ei papukaijan höyhenistä tehty verenhimoinen pääkään ole koskaan pysynyt kylmäkiskoisempana villien rukoilijoittensa anomuksille kuin merikadetti näille rakkaudenosoituksille.
Walterin sydän tuntui raskaalta hänen katsellessaan ympärilleen vanhassa makuuhuoneessaan ja ajatellessaan, että hänen oli ehkä iäksi erottava tästä huoneesta yhden ainoan yön kuluttua, joka jo alkoi hämärtää. Nyt, kun siinä ei enää ollut entisiä vähäisiä kirjoja eikä kuviakaan, se katseli häntä kylmästi ja moittivasti hänen lähtönsä vuoksi. Siinä saattoi jo tavallaan huomata ennustuksen sen tulevasta autiudesta. "Muutamien tuntien kuluttua", ajatteli Walter, "kuuluvat kaikki koulun aikaiset unelmat minulle yhtä vähän kuin tämä vanha huone. Nukkuessani voivat samat muistot palata, ja mahdollisesti palaan hereillänikin tähän paikkaan, mutta uni ei ainakaan palvele ketään muuta herraa, ja tällä huoneella on vastedes ehkä parikymmentäkin, ja jokainen heistä mahdollisesti muuttaa ja laiminlyö ja vahingoittaa sitä."
Mutta hän ei saanut jättää enoaan yksin pieneen takahuoneeseen, jossa hän nyt istui ilman seuraa, sillä kapteeni Cuttle oli hienotunteisuudesta, jota hänen karkea ulkopintansa ei ilmaissut, jäänyt pois vastoin omaa haluaan, jotta toiset kaksi saisivat vapaasti puhella keskenään. Senpävuoksi kiirehtikin Walter, joka oli äsken palannut viimeisen päivänsä työstä, nopeasti alakertaan ollakseen enonsa seurana.