Hänen hahmonsa liukui kuin varjo pitkin kirkasta auringon valaisemaa katua, joka näytti niin hilpeältä ja kuitenkin niin juhlalliselta varhaisena kesäaamuna, ja katosi hitaasti Walterin silmistä.
Vihdoin ilmoitti säälimätön ajanmittari, että Walterin oli käännettävä selkänsä puiselle merikadetille. Ja niin he lähtivät, Walter, hänen enonsa ja kapteeni, vuokravaunuilla laivalaiturille. Sieltä heidän oli kuljettava höyrypurrella jokea alas johonkin paikkaan, jonka nimi, sellaisena kuin kapteeni sen lausui, oli selittämätön salaisuus maamiehen korville. Edellisen yön nousuveden mukana oli laiva saapunut sinne, ja heidän kimppuunsa karkasi siellä joukko kiihtyneitä venemiehiä, muiden muassa likainen kyklooppi, kapteenin tuttu, joka yhdellä silmällään oli erottanut kapteenin jo puolentoista meripeninkulman päästä ja siitä lähtien vaihtanut hänen kanssaan käsittämättömiä huutoja. Jouduttuaan kaikki kolme tämän henkilön saaliiksi, jonka ääni oli tavattoman käheä ja joka oli oikein periaatteesta jättänyt partansa ajamatta, he pääsivät soutuveneessä Pojan ja Perillisen viereen, joka oli aika lailla sekaisin, purjeet sotkettuina märällä kannella, höllällä riippuvat köydet kompastuttamassa ihmisiä. Punapaitaisia miehiä juoksi edestakaisin, kaikkialla oli jaloissa tynnyreitä, ja hurjimman kahakan keskellä seisoi musta kokki mustassa laivankeittiössä päänsä tasalle ulottuvien vihannesten keskellä savun sokaisemana.
Kapteeni veti Walterin heti erääseen soppeen ja suurella ponnistuksella, joka punasi hänen kasvonsa, veti esiin hopeakellon, joka oli iso ja niin ahtaalla taskussa, että se tuli esiin kuin suuri tulppa.
"Walter", virkkoi kapteeni ojentaen sen hänelle ja puristaen sydämellisesti hänen kättään, "tässä on jäähyväislahja, poikaseni. Käännä sitä taaksepäin puolituntia joka aamu — silloin sinulla on kello, joka tuottaa sinulle kunniaa."
"Kapteeni Cuttle! En olisi voinut ajatella tällaista!" huudahti Walter pidättäen häntä hänen yrittäessään paeta. "Olkaa niin hyvä ja ottakaa se takaisin. Minulla on jo yksi."
"Ota sitten nämä mitättömät kapineet sen sijaan", virkkoi kapteeni, alkaen kiireesti kaivella taskuaan ja vetäen esille kaksi teelusikkaa ja sokeripihdit, joilla hän oli varustautunut tällaisen vastaväitteen varalta.
"Ei, ei millään muotoa!" väitti Walter. "Tuhannet kiitokset! Älkää heittäkö niitä pois, kapteeni Cuttle!" Kapteeni oli näet viskaamaisillaan ne laidan yli mereen. "Niistä on teille paljon enemmän hyötyä kuin minulle. Antakaa minulle keppinne. Olen usein ajatellut, että olisi hauskaa saada se. Kas niin! Hyvästi, kapteeni Cuttle! Pitäkää huolta enostani! Sol-eno, taivas sinua siunatkoon!"
Molemmat saattajat olivat sekamelskassa jo hävinneet laivasta, ennenkuin Walter ennätti uudelleen nähdä heitä edes vilaukselta. Kun hän juoksi perään ja katseli heidän jälkeensä, näki hän enonsa istuvan pää painuksissa veneessä ja kapteeni Cuttlen koputtelevan häntä selkään suurella hopeakellollaan (sen täytyi tuntua hyvin tuskalliselta) ja tekevän rohkaisevia eleitä teelusikoilla ja sokeripihdeillä. Huomatessaan Walterin kapteeni Cuttle pudotti tavaransa veneen pohjalle, ilmeisesti unohtaen niiden olemassaolon, ja vahakankaista hattuaan heiluttaen huusi hilpeän tervehdyksen Walterille. Vahakankainen hattu välkkyi kauniisti auringossa, ja kapteeni heilutti sitä yhä, kunnes häntä ei enää voinut nähdä. Sitten kiihtyi sekasorto laivan kannella nopeasti. Pari kolme muuta venettä lähti laivan kyljestä hurraten. Purjeet loistivat kirkkaina ja täysinäisinä Walterin katsellessa, kuinka suotuisa tuuli paisutti mitä. Vesi ryöppysi keulapuolella, ja niin lähti Poika ja Perillinen matkalleen yhtä toivehikkaana ja notkeana kuin moni muu poika ja perillinen ennen häntä oli lähtenyt.
Joka päivä tämän jälkeen istuivat Sol-ukko ja kapteeni Cuttle pienessä takahuoneessa ja tutkivat pyöreän pöydän ääressä merikartasta Pojan ja Perillisen reittiä. Kun vanha Sol iltaisin kiipesi yläkertaan, jossa oli nyt niin yksinäistä ja toisinaan kuului myrskyn ulvontaa, katseli hän ylös tähtiin, kuunteli tuulen kohinaa ja suoritti siellä pitemmän vahtivuoron kuin mitä hänen osakseen olisi tullut laivalla. Viimeinen pullo vanhaa madeiraa, joka oli risteillyt valtamerillä ja oppinut tuntemaan syvyyksien vaarat, pysyi sillä välin hiljaa ja häiritsemättä pölyn ja hämähäkinseittien peitossa.